Kirja-arvio: Timo Pusa - Ilona täällä: Onnen etsintää haavoittuneelle

 

Timo Pusaa en ole aiemmin lukenutkaan ja heti kärkeen voisi sanoa ei-kriitikkomaisesti, että tykkäsin Pusan Ilona täällä kirjasta kovasti. 

Vuodelta 1990 kantautuvan kirjan päähenkilön nimi on jo ironisesti Ilona. Hänen elämästään kun on ollut ja on ilo kaukana. Kirja ei onneksi lopu yhtä tympeästi kuin alkaa kaiken kurjuuden jälkeen.

Ilona on nuori nainen, jota elämä on kohdellut kaltoin ja hän pomppii kahden erilaisen miehen ja elämän väliä Kotkassa. Vanhempi, varakas ja kiltti Kyösti ottaisi mieluusti Ilonan itselleen, mutta Ilonan veri vetää välillä jännittävämmän ja myös köyhemmän Tuomaksen luo. 

Ilonaa voisi kutsua nykykielellä syrjäytyneeksi, vaikkakin hänellä on kova yritys tehdä töitä ja olla yhteiskunnan jäsen. Pinna ei vaan kestä ja elämä heittelee, eikä Ilona osaa aina laittaa vastaan. Hänellä kun ei ole parhaimpia kortteja jaettu. 

Onneksi Ilonaa ei ole kuvattu miksikään ressukaksi, hänellä on kova tahto, mutta onnea ei tässä elämässä riitä kaikille, kuten Ilona usein pohtii.  

Tässä melankolisessa teoksessa tulee ikävä usein vanhaa 90-luvun vanhaa maailmaa, jota ei enää ole. Olihan se harmaata taistelua, rumaakin. Tällaista Ilona täällä -kirjan kaltaista tavallisen ihmisen kuvausta tapaa enää harvoin, sillä kirjailijat ovat elitistyneet, ainakin ne, joita kustantamot suostuvat julkaisemaan.

Ilonaa raastavat aikuisenakin ankea lapsuus, kuinkas muutenkaan ja lapsi, jonka hän antoi heti synnytettyään adoptoitavaksi. Välillä Ilona romahtaa, mutta elämä vie häntä kummalla tavalla eteenpäin. Tuttu tunne monelle köyhyydessä elävälle. Periksi ei voi antaa, vaikka haluaisi.

Pusalla on todellakin taito kuvata arkea kiinnostavasti. Itse en moiseen pystyisi. Pusan käsissä siivoojan ammattikin on runollista ja kykenee tuomaan sävyjä vihasta pelkoon, kuten Ilonan raadannassa mielisairaalassa.