Elokuva-arvio: Tuukka Temonen - Meduusalla ei ole sydäntä: Voiko anteeksi antaa?

 

Katselin tuossa toissaviikolla telkusta Tuukka Temosen elokuvan Meduusalla ei ole sydäntä. Elokuvat enää harvoin vaikuttavat minuun, mutta tämä vaikutti. Voiko antaa anteeksi elämäsi pilaajalle? Onko se edes mahdollista?

Elokuva oli minusta yllättävän toimiva. Temonenhan kuuluu niihin taiteilijoihin joiden elokuvista ei saa tykätä, jos mielii olla kultturelli ja älykkö. Samaa heimoa kuin Timo Koivusalo. 

Mutta joo tykkäsin tästä leffasta ja tykkäsin myös esimerkiksi Valmentajasta. Käsittääkseni tämä oli Olga Temosen viimeinen elokuvarooli. 

En tiedä oliko hän jo sairastunut elokuvanteon aikaan, mutta ainakin hän oli riutuneen ja kärsivän näköinen viiniä lipittävänä hermorauniona, jonka oli pakko synnyttää raiskaajansa lapsi uskonnollisen taustan vuoksi. 

Lyhyesti tarinasta, Olga Temosen näyttelemä nainen tulee raskaaksi raiskaajalleen ja raiskauksesta syntynyt tytär tutustuu isäänsä, raiskaajaan. Se ehkä hieman häiritsee että tytärtä ei tuntunut häiritsevän taustansa raiskauksen tuloksena. Mitä tuollainen lapsi sitten oikeasti ajattelisi. En tiedä. Ja äiti kuitenkin pystyy rakastamaan lasta, vaikka hän muistuttaa raiskauksesta päivittäin.

Elokuva malttaa pysyä järkevissä mittakaavoissa pienieleisesti ja eikä naista sentään laiteta rakastumaan raiskaajaansa. Perheen voimin tehdyssä elokuvassa Helga Temonen väläyttää nuoresta iästään huolimattaan näyttelijäntaitojaan.

Syyllisyyden, koston, vihan ja anteeksiannon teemat soljuvat elokuvassa lomittain. Sekä se kysymys kannattaako vihasta pitää kiinni loputtomiin ja estää itseään elämästä. 

Itse olen ainakin laskenut katkeruudesta irti elämässäni, vaikka ei minulta kukaan ole koskaan mitään anteeksipyytänytkään. 

Elokuvan loppu hieman jopa yllätti, sillä tarinaa kannateltiin aivan toisenlaista loppua kohden, jossa jos ei saavuteta anteeksiantoa, niin ainakin siedettävä elämä.