Kirja-arvio: Heini Pitkänen - Suomen murhaajanaiset: Kun nainen ei olekaan uhri

 

Naiset kuvaillaan julkisuudessa usein vain rikosten uhreina, rikollisinakin, ja näin toki onkin, mutta kyllä hekin rikoksia tekevät. Raskaitakin sellaisia. 

Naiset "kunnostautuvat" huomattavasti harvemmin murhan tekijöinä kuin miehet. Mutta murhaajinakin heitä löytyy. Jopa sarjamurhaajina, kuten tiedämme surullisen kuuluisan myrkkyhoitajan tapauksesta.

Toimittaja Heini Pitkänen on perehtynyt perusteellisesti aiheeseen kirjassaan Suomen murhaajanaiset - Aseet haulikosta insuliiniin, jossa tarkastellaan naiselinkautisvankeja. 

Elinkautisvankeina naisia on suhteellisen vähän, joskin määrä on kasvussa. He mahtuvat kahden käden sormiin vuonna 2025. Osa tapauksista on hyvin tuttuja julkisuudesta, osa vaipunut jo hieman unholaan. Ja kun elinkautisista on kyse, osa tunnetuista tapauksista on jäänyt pois.

Tapaukset kirjassa ovat kohtuullisen tuoreita. Mielenkiintoista olisi ollut tietää naisten tekemistä murhista historiallisestikin. 

Naiset harvemmin surmaavat raivon vallassa päihteissä ainakin tämän kirjan perusteella. 

Takana on esimerkiksi huoltajuuskiistoja, vaikka voisi kuvitella, että Suomessa äiti ei menetä helpolla lastensa huoltajuutta. Kirjassa esiintyvät aviomiehet eivät olleet väkivaltaisia juoppoja, siksi kai elinkautinen heilahtikin heidän murhaamisestaan.

Kirjan koskettavinta antia ovat lapsien murhat, joskus jopa koko perheen lapset. Äitien kun on kuvitellut puolustavan lastensa henkeä viimeiseen asti. 

Kirjassa on onneksi päästy eroon ajattelusta naisista vain uhreina rikollisinakin. Osassa kirjan tapauksissa on ollut hyvinkin tarkkaa suunnitelmallisuutta. Kirjan murhaajat eivät ole ainakaan kaikki loppuunrääkättyjä naisparkoja. 

Osan tapauksista voi tietenkin laittaa jonkinlaisen henkisen loppuunpalamisen ja umpikujautumisen piikkiin. 

Kirja on kaiken kaikkiaan ammattitaitoista työtä, paikoin jopa liian tarkkaa, ellei sitten rakasta detaljeja.