Kirja-arvio: Heikki Turunen - Kuikan vuosi: Kansankirjailijan testamentti

 

Kansankirjailija ja maaseudun väsymätön puolustaja, jo 80-vuotias Heikki Turunen, tarkoittanee Kuikan vuodesta viimeistä kirjaansa. Ainakin romaani vilisee viittauksia tähän ja hänen omaan kirjailijanuraansa. Aika näyttää käykö näin. 

Heikkihän on juonut minut pöydän alle. Haastattelun jälkeen tietenkin. Tosin siihen ei hirveästi vaadita. 

Mutta asiaan, sääli sinänsä jos poistuu, sillä rempseitä ja oikeasti kansaa tuntevia mieskirjailijoita ei juuri ole ja tule. Jo kustannussopimuksen saaminen on työn takana akateemisten naisten ja miesten naisittamaan ja miehittämään kirjallisuuskenttään. 

Kuikan vuodesta löytyvät Turuselle kuuluvat kaikki elementit ja sen tarinan keskiössä oleva kirjailija on kovasti Turusen oloinen mies. Kirjasta löytyy ronskia karjalaista kielenkäyttöä ja vanhojen hyvien aikojen muistelua, johon myönnän syyllistyväni jo itsekin. 

Kirja kertoo vakavasti sairaasta Kakesta, parantumattomasti sydänsairaasta, Jeesuksen näköisestä originellistä, joka odottaa kuolemaansa. Hän tutustuu leskinaiseen ja he rakastuvat. Leski sitten pyytää Turusen oloista kirjailijaa kirjoittamaan Kakesta kirjan.

Tarina on taattua Turusta, jota erikoiset persoonat viehättävät. Turunen on tavoitellut tällä romaanilla kuitenkin jotain enemmän. Kirjassa on vahva hengellinen sävy, eikä se varsinaisesti ole helppo. Turunen tavoittelee eräänlaista puhtautta, niin rakkaudessa kuin elämässä.

Tämän kirjan arvo noussee tulevaisuudessa. Ehkä sitten kun Turusesta aika jättää.