Tuputtamisen pitkä historia

Nyt on taas pakkasta kun poroisännällä poroja. Pakkasesta minulle tulee jostain kumman syystä mieleen talviurheilu ja se kuinka kammoan talviurheilua ylipäätään. Tai siis oikeastaan urheilua, vaikka sitä ei ääneen saisi sanoakaan, koska leimautuu heti laiskaksi itsestään huolta pitämättömäksi.

Hiihtämisen alkuun en oikein lapsena päässyt. Liika kilpailuhenkisyys jo tokaluokkalaisille musersi ilon hiihtämisestä. Eräässä vaiheessa päätin "unohtaa" sukset kotiin, mutta eikös sieltä jostain koulun varastohuoneesta aina löytyneet "Järvisen jätelaudat". Viimeisen kerran laitoin jalkaani sukset armeijassa noin kymmenen vuotta sitten. Tuskin osaan edes hiihtääkään enää. Luistelun luen hiihdon kanssa samaan kategoriaan. Ainoa vaihtoehto pojille oli jääkiekon pelaaminen, joka ymmärrettävästi oli vaikeaa, kun ei osannut luistellakaan, eikä kukaan vaivautunut opettamaan. Joten tuskin siis tyttöjen kanssa rusettiluistelukaan olisi onnistunut.

En ole ilmeisesti tiimihenkinen ihminen, sillä joukkuelajit ovat olleet minulle aina myrkkyä. Pesäpallo ykkösvihollinen numero yksi. En koskaan oppinut, koska siltä pesältä piti lähteä ja koska sinne piti jäädä. Useimmiten siis vain jähmetyin pesälle. Ehkä olin vain liian hidasjärkinen kyseiseen peliin. Pitkän matkan juoksussa olin sentään kohtuullisen hyvä, koska olin sitkeä pikku vipeltäjä.

Pahin latistaja urheilun aloittamiseen on minun kohdallani jatkuva sauvakävelyn sun muun terveysliikunnan jatkuva tuputtaminen. Kuinka kansa lihoo, polttaa ynnä muuta, ynnä muuta. Eikö ihmiset itsekin tiedä, koska haluavat kuntoilla. Mitä se muille kuuluu, miten sitä elämäänsä elää, kun maksaa veronsa ja avaa vanhuksille oven rappukäytävässä. Sairastuahan voivat huippu-urheilijatkin kun ovat tulosruudun mukaan jatkuvasti flunssassa, kuumessa tai jossain muussa huonosti menneen kilpailun jälkeen.

Jos halutaan saada ihmiset oikeasti liikkumaan, täytyy into lähteä omasta itsestään, eikä tuputtamalla. Itsekin kävelen joka päivä töihin ja ihan omasta halusta.