torstai 13. maaliskuuta 2008

Onnetonko ihminen on nelikymppisenä?


Maanantaina Voimala-ohjelmassa kerrottiin, että ihminen on onnettomimmillaan 44-vuotiaana, vai oliko se nyt 43-vuotiaana. (En siis seuraa Voimala-ohjelmaa vakituisesti, tai sitten minussa asuu keski-ikäinen nainen).

Ohjelmassa julkkisnelikypäiset tosin kiistivät olevansa mitenkään erityisen onnettomia. Aika pelottavaa, että jostain ollaan tuollainen luku kuitenkin saatu. Tässähän rupeaa ihan laskemaan, kuinka monta vuotta on tuohon lakipisteeseen. Muistaakseni Vesa S. kirjoitti kommentoi joskus blogiani olevansa nelikymppisenä onnellisempi kuin koskaan, joten turha tässä on epätoivoon vaipua.

Tuon maagisen iän jälkeen ovat kuulemma ohjelman tutkimuksen mukaan turhat kuvitelmat rapisseet ja alistuu kohtaloonsa nauttien vain elämästä. Jaa, enpä tiedä, itsestäni tuntuu, että turhat kuvitelmat ovat rapisseet jo kolmekymppisenä. Tietysti joillain on voinut helpompaa ja toisilla taas vaikeampaakin. Lisäksi olen omastani mielestäni onnellisempi kuin nuorena. Joka tietenkin sekin on pelottavaa, kuinka onneton olen ollut, kun vieläkin tulee ajoittain synkkyyden puuskia.

Jokatapauksessa tällä hetkellä rakentaa elämäänsä realistisemmalle maalle. Paremmallekin maalle monessa suhteessa, kun ei antaisi sivuasioiden häiritä.

Minusta päälle nelikymppiset eivät myöskään kyllä kovin onnettomilta vaikuta. Pikemminkin päinvastoin. Hehän ne jaksavat touhuta paikassa kuin paikassa, kun tietävät jo, mistä elämässä on kyse, mutta kolotukset eivät ole vieneet vielä kaikkia voimia.

Mutta eihän sitä tiedä, mitä ihmisten sisällä myrskyää. Ehkä nykynelikymppiset (kuulostaapa huvittavalta) ovat kokeneet riittävän monta avioeroa ja työpaikan vaihtoa, että tietävät, mikä elämässä on oleellisinta.

Vähiten tyytyväisiltä elämään tuntuvat itseni ikäiset. Nuoremmat eivät välitä vielä elämänkurjuudesta, mutta kolmikymppiset tappava arki on ottanut jo syleilyynsä. Väsyneimpiäkin ollaan. Monella on vielä pieniä lapsia ja vähän aikaa parisuhteelle ja kavereille. Syyllisyyden aiheita riittää siis. Työpaikkakin on ikävä, eikä anna mitään, mutta vaihtaakaan ei voi tai uskalla, kun on pelissä paljon. Tai sitten syvällä sisimmissään on tyytynyt kohtaloonsa, mutta ei uskalla sitä itselleen tunnustaa. Ainakin kolmikymppiset arvostavat jo sitä vanhaa kunnon länsimaista hyvinvointia.

Eräs ihminen, josta pidän kovasti, on monesti huolestunut onnellisuudestani. Olen kyllä onnellinen, mutta ehkä vaikeinta on nauttia onnellisuudesta. Siinä kai kaikenikäiset ovat yhtä onnettomia. Ainakin itseäni vaivaavat hetkittäiset onnettomuuden puuskat, jotka vievät mukanaan hetkeksi. Tai en tiedä, joskus tapaa ihmisiä, jotka henkivät positiivisuutta ja hyvää tuulta. Onneksi. Olivat he sitten 44-vuotiaita tai nuorempia tai vanhempia.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti