Tyhjät taulut ja epätoivoiset idealistit

Tässä viime päivinä lukaisin Heinrich Böllin kirjan "Mitähän siitä pojasta tulee?". Erinomainen nimi kirjalla muuten, kuinkahan monessa kodissa on vastaava lausahdus kuultu. No, Böllistä tuli kirjailija.

Ihan mielenkiintoinen pikkukirja, joka kertoi Böllin nuoruusvuosista Natsi-Saksassa. Mietiskelin kirjan luettuani, että miten on mahdollista elää yhteiskunnassa, jonka arvoihin ei usko. Tai Böllin tapauksessa yhteiskunnassa jota ei voinut sietää. Silti mies joutui vuosia viettämään rintamallakin sotimassa Natsi-Saksan puolesta.

Harva joutuu elämään Natsi-Saksan tyyppisissä valtioissa nykypäivänä, mutta aika paljon ihmiset joutuvat päivittäin joustamaan arvoistaan. Ihan vaikka ihan tavallisessa työelämässä. Aika harva on niin onnekas, että saa täysillä ajaa niitä asioita, mitkä ovat itselleen tärkeitä omassa työssään. Ja osa joutuu jopa tekemään sellaista työtä, mikä syö sisintään, jonne joutuu pakoittamaan itsensä jokapäivä. Vain sen takia, että rahaa saisi.

Ei tarvitse olla keskitysleirin vartija tehdäkseen olonsa onnettomaksi yhteiskunnassa. Diktatuureissa hallitaan pelolla, silkalla hengenmenetyksellä, mutta työelämässä voidaan hallita vaikka uhkailemalla työpaikan menetyksellä. Kaiken yhteinen sana on pakottaminen ja sitä esiintyy elämän kaikissa muodoissa.

Sillähän sitä tietysti selviää pahimmista moraalisista ahdistuksista, kun ulkoistaa työn ja omat arvonsa toisistaan. Ulkoistaa voi jopa perheminän omasta minästään. Muuttuu rattasen osaseksi kaikin tavoin. Minkähänlaista olisi olla töissä esimerkiksi Wal-Martissa. Amerikkalaisessa tavarataloketjussa kun on yli miljoona työntekijää. Valtio valtiossa. Aika monessakin. Työntekijöillä on etuja, mutta kritiikkiä ei suvaita. Tuttua, tuttua touhua.

Minun on vaikea kuvitella, uskooko kukaan suuryritysmaailman työntekijä tosiaan yrityksensä arvoihin. Jotka ovat julkisuudessa toista, mutta todellisuudessa toista. Se ei aina onnistu edes julkisen palvelun työntekijöiltäkään, joka sekin on tulosvastuullinen siinä missä yritysmaailmakin. Moni ei usko kilpailuyhteiskuntaan enää lainkaan ja lähtee vaikka kalastajaksi.

Mutta millaiseksi muuttuu ihminen, joka joutuu elämään koko ikänsä mielipiteitään ja kutsumustaan ja ideologiaansa vastaan. Tekee niin kuin muut haluavat, mutta kiehuu sisällä. Jossain vaiheessa kaikki tulee kyllä ulos. Ja se turhatuminen puretaan muihin ihmisiin väkivaltaistikin. Tai sitten ihmisestä tulee yksinkertaisesti ahdistunut ja onneton. Tyhjä kuori, joka elää tarjousmyyntien ja muiden ihmisten tekojen kautta.

Pahiten taitaa sattua niitä, jotka joutuvat toteuttamaan julmiakin tekoja jonkin valtion puolesta. Vain siksi, ettei ole uskaltanut vastustaa tai edes kieltäytyä käskyistä. Se nyt ei kuvatunlaisessa yhteiskunnassa olisi mahdollistakaan.

Ihminen muuttuu haamuksi, jos elää jonkun toisen elämää ennemmin tai myöhemmin. Jossain vaiheessa herää tietysti kysymys, onko yksilön halut ja uskomukset tärkeämpää kuin ympäröivän yhteisön. Ja elääkö ihminen sellaista elämäntyyliä ylipäätään, mitä haluaa. Jos tuntee olevansa runoilija, on kovin vaikeaa elää vaikka kuin insinööri.

Loppujen lopuksi, onko sellaisia ihmisiäkin, jotka ovat kuin tyhjiä tauluja. Heillä ei ole omia arvoja tai ambitioitaan. He vaihtavat niitä sulavasti tarpeen ja hetken mukaan. Eivät tarraudu mihinkään, mikä vaikeuttaa elämää. Varmasti on, sillähän diktatuurit ja kapitalistinen markkinatalouskin selviävät.

PS. Helsingin Romanian kerjäläisillä tuntuu olevan uusi taktiikka. Yksi kerjäläisrouva iski Neiti A:n kimppuun kertoen olevansa israelilainen turisti, joka tarvitsee rahaa lapsilleen. Itse en rahaa antanut, kun tarina oli alusta lähtien sen verran epäuskottava ja tyylikin miltei vaativa. Okei, olen sydämetön, mutta ongelmaa ei ratkaista Suomessa vain Romaniassa. Osa kerjäläisistäkin on ryhtynyt jo pelkästään taskuvarkaaksi. Saamme odottaa, että tilanne menee jo väkivaltaisiin ryöstöihin. Romanian romanien tulo Euroopan joka kolkkaan on kyllä uusi kansainvaellus. Nyt historioitsijat ja sosiologit tutkimaan asiaa.

Ja kuka sanoo, että suomalaiset eivät äänestä. Iltalehden verkkoversiossa noin 40 000 suomalaista äänesti Suomen kauneimmat rinnat. Voittajiksi selviytyi "rinnanmitalla" Elina Nurmen rinnat. Missi kai Ellu lienee. Sinänsä äänestys on mielenkiintoinen. Eivätkö rinnat oli yksi naisen osa, eikä oma itsellinen persoonansa. Saadankohan samanlainen äänestysinto syksyn kuntavaaleihinkin. Jännityksellä odottelen, äänestetäänkö tänä kesänä myös Suomen kaunein/komein peppu.

Ohessa myös kuvasatoa päiväretkeltämme Tallinnaan. Tallinna se muuttuu kerta kerralta. 90-luvun alusta ei kohta ole jäljellä kuin vanha kaupunki. Tallinnan ratikoissa ei muuten haise pissa, niin kuin Helsingin kanssaveljissään ja -sisarissaan.