Kirja-arvio: Frederic Manning - Harva hyvin kuolee: Rehellisesti sodasta ensimmäistä kertaa
Niin ja, olihan Ernest Hemingway kehunut kirjaa.
Romaani on kieleltään aikaansa edellä. Siinä nimittäin viljellään runsaasti kirosanoja, vittu-sanaa etupäässä. Minä kun luulin, ettei ennen kiroiltu, heh. Se julkaistiinkin ensiksi omakustanteena ja siivottuna salanimellä varustetettuna versiona myöhemmin uudelleen. Kirja oli sitten myyntimenestys ja kirjailijan henkilöllisyyttä pohdittiin.
Eikä ihme, jos kirja myi. Sen tavallisia brittisotilaita länsirintamalla kuvaava henkilökuvauskin on ajalleen rohkeaa ja konstailematonta. Se ei kaunistele sotaa, eikä luo sankarimyyttiä. Eikä itse asiassa edes kuvaa kovinkaan paljon taisteluita.
Miehet ryypiskelevät ihmeen paljon sotaoloissa, haaveilevat naisista (kuinkas muutenkaan) ja keplottelevat sekä haukkuvat upseereita minkä ehtivät. Tuttua kamaa jo Tuntemattomasta sotilaasta. Tähän arkeen Manning on sekoittanut filosofista ja eettistä pohdintaa sodasta, sen syistä ja oikeutuksesta ja sotilaan pienestä roolista kaikessa tässä.
Tämä teos jäi Manningin tunnetuimmaksi. Hän alkoholisoitui ja sairasteli kuollen varsin nuorena. Kirja on sitäkin vaikuttavampi tavallisen sotilaan kuvaajana ottaen huomioon, että Manning itse oli australialaisesta eliitistä lähtöisin eläen eräänlaisena ajelehtijana Euroopassa haaveillen kirjailijan urasta.
Hän todellakin myös osallistui rivimiehenä Sommen taisteluihin 1916. Kirjan päähenkilö Bourne lienee hänen alteregonsa pohdiskelevana ja omituisena miehenä massassa odotellen upseerikomennusta. Manning nimittäin komennettiin upseerikoulutukseen, mutta joi homman reisille.
Bourne onkin kirjan kantavin henkilöhahmo muiden jäädessä statistiksi. Kirjassa on imunsa varsinkin alkupuolella, mutta loppua kohden se toistaa itseään. Ihmekös tuo, sillä Manning kirjoitti kirjan parissa viikossa itseluottamuksen puuskassa. Kirja on mainio, mutta en nostaisi sitä suurimpien sotakirjojen joukkoon.
Kommentit
Lähetä kommentti