Kirja-arvio: Helvi Hämäläinen - Säädyllinen murhenäytelmä: Sietämätöntä elämää kulisseissa

 

 Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä kuuluu niihin klassikoihin, joita en syystä tai toisesta ole lukenut. Kirjasta tehdyn elokuvan olen kyllä nähnyt. Muistan, että se oli synkkääkin synkempi. Ja synkkähän kirjakin on. 

Kirjasta voisi kirjoittaa vaikka esseen, mutta en jaksa, kun ei minulle tästä makseta. Minähän kirjoitan näitä vain rakkaudesta lajiin.

Säädyllinen murhenäytelmä on lähes täydellinen kuvaus elämättömästä elämästä. Keinot vältellä tunteita ovat hahmoilla kirjassa moninaiset. Samalla teos kuvaa avioliiton ja rakkauden onnistumisen mahdottomuutta. 

Kirjan keskiössä on kaksi pariskuntaa. Tohtori Tauno Saarinen ja hänen vaimonsa Elisabet. Ja toinen pariskunta Taunon kriitikkosisar Naime ja hänen miehensä Artur. 

Tauno pyristelee eroon vaimonsa Elisabetin luomasta pumpulimaailmasta, jossa kulissit ovat täydellisiä ja tunteet salataan. Hän ei ole oikein koskaan elänyt, tuntenut himoa tai raivoisaa rakkautta. Niinpä Tauno laittaa raskaaksi palvelustytön, jota ei oikein pidä ihmisenäkään. Ja tästähän on vaimolle raportoiva jo ennen kuin mitään on edes tapahtunut.

Tästä alkaa omalaatuinen taistelu Taunon vapaudesta, jota hän ei koskaan saa Elisabetilta. Pitääkseen kulissit pystyssä Elisabet jopa ottaa aviottoman lapsen kotiinsa (lapsen äidin kuoltua), vieden Taunolta ainoan omaan asian elämässä. Tauno ei saa kärsiä edes syyllisyyttä yksin. Elisabet ei tunnu koskaan halunneenkaan elää vaan hänelle elämää on elää ilman tunteita. Asiat järjestyksessä.

Naimen ja Arturin omituista avioliittoa torpedoi puolestaan Arturin äiti, johon Arturilla on lähes sairaan läheinen suhde. Täynnä rakkautta oleva Naime jää ilman rakkautta, kun Artut ei kykene rakastamaan kuin äitiään. Hän alistuu narriksi ja rukkaseksi. Tilannetta ei muuta edes Naimea vihaavan ja nöyryyttävän Arturin äidin kuolema.

Hämäläinen on tässä kuvannut oman rakkautensa Olavi Paavolaiseen, joka katkaisikin välit Hämäläiseen kirjan ilmestyttyä 1941. Ja kuten kirjallisuuden ystävät tietävät, muillakin hahmoilla on oma esikuvansa tosielämässä.

Kirjan tapahtuminen yllä leijuu koko ajan pian syttyvä maailmansota, jota sivutaan murhenäytelmien ohella paljon keskusteluissa Hitleristä ja tulevasta sodasta. Hitlerhän oli tuolloin ihailtu hahmo suomalaisen sivistyneistön piirissä. 

Hämäläinen vyöryttää tekstissään niin valtavan määrän kuvailua ja yksityiskohtia, että se melkein tukahduttaa. Itse en moiseen pystyisi. Toisaalta tämä kuvailu avaa tuon ajan maailman loistavasti 80 vuotta myöhemmin lukiessa kirjaa.  Kirjassa on vähän varsinaista dialogia, mutta monestihan se mitä sanotaan, kertoo vähemmän kuin se, mitä jätetään sanomatta.

Aikanaan kirjaa sensuroitiin, mitä nyt voi pitää ihmeellisenä. Mitään oikein vavahduttavaa kun kirjasta ei löydy. Mutta aikoinaan Hitlerin toimintaa ei saanut kritisoida. Suomihan oli vuonna 1941 Natsi-Saksan liittolainen.

Sen verran kirja teki vaikutuksen, että oli laitettava kirjastosta varaukseen jatko-osa Kadotettu puutarha.