torstai 20. marraskuuta 2008

Elokuvaa ei ilman ääntä



Jossain uutisessa kerrottiin elokuvasäveltäjien riemuitsevan siitä, että heitä nyt arvostetaan. Höh, kyllä elokuvasäveltäjiä ovat leffafanit arvostaneet. Ennemminkin on kyse työnantajien arvostuksesta, mutta ketäpä työntekijää työnantajat näinä päivänä arvostaisivat.

Elokuvasävelmät kulkevat sen verran käsi kädessä elokuvien kanssa, että yleensä muuten laadukkaassa elokuvassa on myös laadukas musiikki. Ikimuistoiseksi on yltänyt loppujen lopuksi harva. Mutta kukapa ei tietäisi Kummisedän tai Tähtien Sodan tunnuria. Ja muutama alan mestari tulee mieleen kuten Ennio Morricone. Toisaalta ihan hölmöjen leffojen tunnari jää mieleen, niin kuin Beverly Hillsin kyttä. Jotkut ohjaajat ovat myös mestarillisia käyttämään leffoissaan hullunkin tuntuista musiikkia, niin kuin esimerkkinä Stanley Kubrick.

Mutta kyllä elokuvamusiikilla on suuri merkitys itselleni. Usein sitä huomaa hyräilevänsä jotain melodiaa jostain elokuvasta. Usein jopa miettii, että olisiko se elokuva niin hyvä, jos siinä ei olisi ollut juuri sellainen musiikki kun oli. Niin kyllä muillekin merkitsee leffamusiikki, aika usein kännyköiden tunnarina pirahtaa jokin tuttu melodia elokuvista.

Tietysti on olemassa musikaalit, jotka perustuvat musiikille, mutta niistä en ole koskaan innostunut. Olen kai perustylsä ihminen, mutta minun on vaikea imeytyä elokuvaan, jos siinä lauletaan vuorosanat. Eihän oikeassakaan elämässä usein lauleta kun suunnitellaan seuraavaa askelta. Tosin se voisi kyllä olla ihan hauskaa. Mutta yleensähän musikaaleissa on kyseessä suuret tunteet, eikä tilintarkastustoimiston vuosikokous. Olen toki Cherbourgin sateenvarjon nähnyt, joka oli pateettisuudessaan jo koskettava. Ja ranskan kieli on yksi maailman kauneimmista kielistä laulettuna.

Mykässä filmissä musiikilla oli vielä hallitsevampi rooli, kun puhetta ei ollut hommaa sotkemassa. Niitä harvoja kertoja, kun elokuvat ovat saaneet minut kyyneliin, tapahtui katsellessani tai oikeastaan kuunnellessani Chaplin ja poika -elokuvaa.

PS. Mielenkiintoinen ilmiö tämä merirosvous. Puujaloilla riehuvat merikarhut ovat mennyttä aikaa, mutta jopa merirosvous elää aikansa mukana. Tuntuu vain siltä, että asiasta huolestuttiin vasta nyt, kun kaapattiin iso öljytankkeri. Johan länsimaiden laivastot siinä vaiheessa seilaavat kilpaa paikalle.

Toinen viikon uutisaihe on ollut ne väärennetyt linnakutsut. En ymmärrä, miksi niitä kutsuja ylipäätään halutaan järjestää vuodesta toiseen. Jos halutaan muistaa merkittäviä tekoja tehneitä, eikö niitä voi erikseen kutsua presidenttiä tapaamaan.

Samantyyppisiä pienelle porukalle järjestettyjä vastaanottoja tosin järjestetäänkin eri nimillä kunnissakin, vaikka talous olisi sitten mitä ja säästetään kaikesta mahdollisesta. Niistä taas ei kirjoiteta tai ainakaan kyseenalaisteta samalla tavalla kuin linnanjuhlia.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe