perjantai 7. marraskuuta 2008

Päivä herrana (ketä kiinnostaa verotiedot?)



Tällä viikolla julkaistiin lehdessä kuin lehdessä vuoden turhimmat uutiset: rikkaiden ja julkkisten verotustiedot. Edelleenkään en ymmärrä miksi kenenkään tarvitsee tietää kenenkään muun tuloja. Ja edelleenkään en ymmärrä, miksi se on edes kiinnostavaa. Enemmän minua kiinnostaisi, että mitä hyvää he ovat tehneet hyvän aikana. Tai millaisena he näkevät elämän.

Minua ei voisi vähempää kiinnostaa, paljonko valtuutettuni tienaa puhumattakaan BB-julkkisten tienesteistä. Edes ökyrikkaiden tienestit eivät kiinnosta. En tunne mitään katkeruutta tai vihaa, jos joku tienaa minua enemmän. Vain siitä tunnen katkeruutta, jos se tehdään häikäilemättä toisten kustannuksella. Minua ei kiinnosta heidän avioeronsa tai uudet rakkaansa sen enempää.

Ihmisten (ainakin joidenkin) suurimpia toiveita on rikastuminen, vielä enemmän äkkirikastuminen. Muuten kukaan ei lottoaisi tai harrastaisi mitään muitakaan rahapelejä ennen addiktoitumistaan kyseisiin harrastuksiin.  Ökyrikkaat eivät ole kansan rakastetuimpia henkilöitä. Pikemminkin päinvastoin. Silti heistä kirjoitetaan, ainakin puhutaan etäisesti ihastellen. Niinpä ajattelin, että minkälaista sitä olisi ponnahtaa valkokaulustyöläisestä oikein herraksi ja ökyrikkaaksi.

Enpä taitaisi ensimmäisenä syöksyä ostamaan ferrareita tai ökyjahteja, joita sopisi tuhota itselleen sopivaan tahtiin. Olisin aika hölmistynyt ensimmäiset viikot. Että mitä ihmettä tämä nyt on, kun rahaa on kuin roskaa. En kyllä kieltäisi, että jossain vaiheessa visa vinkuisi oikein olan takaa. Sen taas tiedän, että rahasta en tulisi sen onnellisemmaksi, kun se muutenkin on osoittautunut hankalaksi. Todennäköisesti ostaisin enemmän perheelleni ja muille tärkeille ihmisille. En itselleni. Tukisin sellaisia asioita, joilla on merkitystä.

On mielenkiintoista, että samaan aikaan kun ökyjulkkisten kaikki rikkeet ja muut liikkeet uutisoidaan negatiiviseen sävyyn, äkkirikastuneita tavallaan myös ihaillaan. Äkkirikastuminen on yhtä hyvä syy julkisuuteen pääsyyn, kun klassikkokirjan kirjoittaminen. Äkkirikastumisesta varmasti jotkut kokevat kateutta. Miksi tuo, ei se sen hääppöisempi tyyppi ole kuin minäkään. Minähän tuon onnenpotkun olisi ansainnut. Niin paljon kuin olen elämässäni kärsinyt.

Oikeudenmukaisuudesta rikastumisesta harvemmin on kyse. Silkalla raadannalla pääsee korkeintaan varakkaiden joukkoon. Ja sekin sillä hinnalla, että on omistanut elämänsä ahertamiselle. Hedelmät menevät sitten perijöille. Paljonhan puhutaan tyhjästä aloittaneista, jotka omistavat nyt sitten maailmanlaajuisen yrityksen. Kuten esim. Ikean omistaja. Tuohon pääsee prosentin kymmenys. Ja se vaatii jo ainutlaatuista finanssilahjakkuutta.

Mikä sitten tekee joistakin rikkaita, toisista tavallisia ja toisista köyhiä. Koulutuksesta on hurjasti apua, mutta ei aina. Jotkut ovat luontaisesti innovatiivisia ja etenevät voitosta voittoon. Toiset taas tappiosta tappioon. Ei ole mikään uutinen, että kaikki eivät voi voittaa.

PS. Sata-komitean sosiaaliturvauudistus ei avoimuudellaan komeile. Lähteestä riippuen joko sosiaaliturvaa huononnetaan tai parannetaan. Muistuukohan valmistelijoille mieleen, että kyseessä on oikeasti joillekin päivittäisestä taistelusta.

Tämän viikon ehdottomasti koskettavimmasta uutismateriaalista vastasi 45 minuuttia-ohjelman Pekka-Eric Auvisen vanhempien haastattelu. On vaikea kuvitella tilannetta, kun oman lapsen kuolemaa ei voi edes surra. Ja tilannetta, kun miettii, että mitä olisi voinut tehdä. Jossittelu jatkuu elämän loppuun asti. Ja pistää vihaksi se, että koulukiusaamiselle ei tehdä mitään. Pitääkö koulukiusatuilla olla vartijat, että saa rauhassa edes koulua käydä? Mikä oikeus toisilla on pilata toisten elämä. Auvisen tapauksessa myös muiden elämä lopullisesti.

Ensi viikolla menen ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen teatteriin. Olen kyllä lukenut näytelmiä, mutta siihen se on jäänytkin. Olen silloin Matkalla Afrikkaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe