Kärsimättömyyden kauhu ja joutilaisuuden ylistys

Nyt kun ei tule mieleen mitään yhteiskunnallista epäkohtaakaan, joka herättäisi minussa intohimoja, täytyy kirjoittaa toisesta lempiaiheestani eli ihmisenä olosta. Nykyisin aina puhutaan, että ihmiset ovat levottomia ja kärsimättömiä, eivät jaksa keskittyä mihinkään. Vaativat kaiken ja heti. Elämme muka pikakelausaikoja. Totta se onkin tietävät kaikki ihmisten kanssa työtä tekevät. Mutta kyllä kärsimättömyys taitaa olla vähän luonnekysymyskin.

Vaikka toisaalta olen äärimmäisen sitkeä pyrkimyksissäni kun haluan jotain, olen myös aika kärsimätön tyyppi. Kaupassa ärsyttävät kassalla jaarittelijat ja mitään ei oikein malttaisi odottaa. Kaiken pitäisi tapahtua niin kuin haluan tai oikeastaan niin kuin olen suunnitellut, mutta eihän elämä niin mene koskaan. Siinä mielessä olen ollut tyypillinen vauhko kaupunkilainen.

Olen varmaan pilannut kärsimättömyydellä ihmissuhteita ja loukannut ehkä vähemmän läheisempiä ihmisiä, jotka ovat luulleet etten jaksaisi kuunnella. Siitä ei ole ollut kyse. Haluan vain päästä maaliin pian. Olisi kai pitänyt ruveta sadan metrin juoksijaksi. Kärsimättömyyden piirteen tiedostan ja haluaisin sen itsessäni muuttaa. Ja olen tehnytkin sitä hammasta purren ja laskien kymmeneen. Ja jotta kaikki menisi tarpeeksi monimutkaiseksi, niin tärkeitä/vaikeita päätöksiä on ollut vaikea tehdä. Ja uuteen on ollut vaikea kerätä rohkeutta hypätä. Eli suomeksi sanottuna sitä on ollut pelkuri.

Tai sitten pitäisi hakea joku ADHD-diagnoosi, niin voisi vedota siihen, että älä nyt pahastu jos olen kärsimätön, tämähän on sairautta. Nykyisinhän kaikille ei halutuille luonteenpiirteille haetaan melkein joku lääketieteellinen syy, kukaan kun ei taida enää haluta mennä itseensä, tutkia tekosiaan ja vieläpä pyytää anteeksi. En tietenkään halua vähätellä kenenkään sairauksia, ei kenenkään pidä väärin ymmärtää. Lähinnä ajoin takaa kaiken selittämistä sairaudella tai tieteellä.

Melkein kaikki valittavat kiirettä. Osa myöntää olevansa huono organisaattori ja osa sanoo, ettei osaa kieltäytyä mistään. Itse tunnustan olevani molempia osin. Minulla "oikea tehokkuus" edellyttää, että olen kiinnostunut asiasta. Loput hoidan nopeasti tappavan rutiinin tuoman kokemuksen voimin. Nopeus on yhteiskuntamme hyve, mitä jo kouluaikoina suositaan. Joskus kouluaikoina melkein kilpailtiin kuka saa kokeet nopeiten valmiiksi. Se joka jäi pää punaisena viimeiseksi ei tiennyt mitään ja oli vähän ressukka. Sana tehokkuus alkaa joskus väsyttää, eikö millään muulla ole enää väliä. Eikö tehostamisen rajatkin tule joskus jo vastaan.

Sanonta nopeimmat voittaa on aika totta yhteiskunnassamme. Kaikki perustuu nopeuteen, nopein voittaa lisäpalkinnot, nopein voittaa urheilukilpailut, nopein saa Hulluilta päiviltä parhaimmat alekledjut. Sitten kun nopeuteen yhdistää rohkeuden, onkin valmiina aikamme voittajatyyppi, uusi Nalle Wahlroos kuninkaallisine kavereineen.

Itse haluaisin löytää itsestäni sen rauhasta ja verkkaisuudesta nauttijan. Osittain olen jo onnistunut, mutta en ole valmis. Jo lomaillessa ajattelee, että hitto tämä on väärin. Minullahan ei ole mitään kiirettä, enhän minä nyt voi kotona kirjaakaan lukea. Siinä vaiheessa suututtaa kun on joskus laskenut kiireen kulttuurin joskus sieluunsa. Paikallaan kun ei saisi istua, ettei turhaudu. Ei sitä kiireen ylistystä voi estääkään kai jos työelämässä on ylipäätään. Sitten taas pahimmassa kiireessä toivoo, että voi voi, olisipa nyt edes vähän hiljaisempaa. Ihminen on omituinen olento. Tai ainakin minä olen. Mutta en tiedä oliko sitä "ennen vanhaan" sen kiirettömämpää, vaikka sitä toitotetaankin. Aika raakaa työntekoa elämä taisi olla alusta loppuun.

Nythän on noussut julkisuuteenkin joutilaisuuden lähettiläitä. Ainakin tämä joku britti, joka kirjoitti siitä oikein kirjankin. Hän heittäytyi työelämästä pois omasta tahdostaan. Tosin sieltä kyllä pääsee pois tahtomattaankin ja sukupolvityöttömyyden riivaamassa Englannissa sille on katettakin. Työttömyyden kaltainen joutilaisuus ei tee kenellekään hyvää. Joutilaisuudessakin täytyy olla jokin tavoite. Jos ihmisellä ei ole tavoitetta, niin eihän sillä ole suuntaakaan. Ja jos ei ole suuntaa, ei ole oikeastaan mitään. En ainakaan itse muistele kaiholla niitä aikoja kun olin eksyksissä elämässäni. No, toisaalta ihminen on aina vähän eksyksissä, omaa itseään ei voi täysin löytää, vaikka miten yrittäisi. Hyvä niin, olisi se aika tylsääkin.

PS. Eksyksissä olosta puheen ollen. Jo jonkin aikaa olen nähnyt useana yönä unia, joissa olen eksyksissä tai pakenen jotain ja kaikkea muuta vastaavaa ei niin ihanaa. Näissä unissa juttelin myös melkein kaikkien elämässäni olleiden tärkeiden ja vähemmän tärkeiden ihmisten kanssa melkein kaiken maailman asioista. Nyt nuo unet ovat loppuneet yhtä nopeasti kun alkoivatkin. Alitajuntani on tainnut päästä sopuun tietoisuuteni kanssa. Tai käsittelin ne asiat, mitkä olisi pitänyt kauan sitten käsitellä, joita en silloin uskaltanut tai halunnut kohdata. Ehkä unissani annoin anteeksi itselleni ja muille.

Laivani lipuu hyvin kai kohta satamaan turvallisesti.