Puolustusministeriökin huomasi simputuksen
Puolustusministeriö heräsi tällä viikolla huomaamaan, että armeijassa on simputusta. Se pitäisi kuulemma kitkeä. Hieno huomio melkein 80 vuoden jälkeen. Itse palvelin eräässä itäsuomalaisessa varuskunnassa panssarintorjuntakomppaniassa 90-luvun puolivälin jälkeen ja voin sanoa, että kyllä simputusta riitti.
Simputus Suomen armeijassa ei ole kuitenkaan samanlaista kuin Venäjän armeijassa, vaan lähinnä kiusantekoa ja nöyryyttämistä. Omat kokemukset oli lähinnä sitä kyykyttämistä, asennossa seisomista tarpeettoman kauan. Tai sitten tehtiin sotilaskotiin pääsystä 10 minuutin episodi kysymällä sotilasarvoja, joita ei ole olemassakaan. Simputus keskittyi lähinnä alokaskauteen. Sehän se perinne onkin, simputus perustuu pitkälti koston perinteeseen. Laitetaan kiertämään se, mitä itse on saatu kestää. Koko armeijahan on pitkälti vitutuksen sietokyvyn kestokoulua. Testataan, kuinka paljon ihminen voi ottaa vastaan, menettäen samalla oman itsenäisyytensä. Kukaan järkevä ihminen ei vielä 90-luvun puolivälissä olisi mennyt simputuksesta eteenpäin hirveästi itkemään. Jollain tapaa se olisi kuitenkin kostettu.
Simputusta on vaikea määritellä. Siinä missä joku ottaa jonkun hauskana leikkinä voi toinen romahtaa henkisesti kokonaan. Yleensähän simputuksesta ovat syytettynä varusmiesjohtajat. Ja totta on, että heiltä se enin paska niskaan tulikin. On vastenmielestä, kun joku itseään tyhmempi juntti käyttää valtaansa parilla natsalla hyväkseen. Simputuksen osasivat myös kantahenkilökunta. Osa heistä oli suorastaan epätasapainoisia, enkä usko, että tänä päivänä enää pääsisivät kouluttamaankaan varusmiehiä. Varusmiehet kiusasivat myös toisiaan. Itse sain ihme kyllä olla aika rauhassa. Mutta joitakin peräkammarinpoikia kiusattiin aika julmasti. Tai muuten poikkeavia, tietenkin kaikista heikoimpia joko fyysisesti tai henkisesti. Välillä sitä pelotti ampumaradalla, että jos joku heistä kilahtaa lopullisesti. Yleensä kiusatuksi joutunut eristettiin ja hänelle ei oikeastaan puhunut niin kuin ihmiselle puhutaan. Pahaa teki sitä touhua katsoa.
Sinänsähän simputuskin johtuu ihmisen tarpeesta alistaa ja näyttää asemansa. Armeijan kaltaisessa miesten kansoittamassa paikassa se tietenkin korostuu, kun miehille nyt ainakin perinteisesti valta ja asema on tärkeää. Eläimethän eivät kiusaa siksi, että saisivat siitä nautintoa. Koirat rähisevät hetken keskenään ja tietävät sitten paikkansa laumassa. Ihmiset kiusaavat toisiaan lapsesta kuolemaan saakka. Siis jotkut ihmiset, eivät onneksi kaikki.
Eniten minua ärsyttää, kun asevelvollisuuden koetaan olevan sitä ainoaa oikeaa isänmaallisuutta. Itsestäni viimeistään armeija teki jonkin sortin pasifistin. En ole kuitenkaan mikään aseistakieltäytyjä, vaikka arvostan heidänkin rohkeutta oman arvomaailmansa puolustajana. Arvostan myös veteraaneja ja jos minusta sodan syttyessä jotain iloa tykinruokana on, olen valmis puolustamaan maata aseenkin kanssa. Sitäpaitsi veteraanit ovat useimmiten suurimpia pasifisteja sodan nähneenä. Näin esimerkiksi Vietnam-veteraanit.
Mutta asevelvollisuusarmeijalle en löydä mitään syytä. Jokaisen täytyy ainakin rauhan aikana saada valita, tarttuuko aseeseen vai ei. En elä siinä suhteessa unelmamaailmassa, että sanoisin, ettei armeijoita tarvita. Kyllä niitä tarvitaan, ikävä kyllä elämme vain sellaisessa maailmassa. Ja jos jokin turha sota maailmalla saadaan loppumaan armeijoiden avulla, ovat ne siinä suhteessa paikkansa ansainneet.
Kommentit
Lähetä kommentti