Me Metsolat

Telkusta alkoi taas Metsolat-sarja uusintana. Jostain kumman syystä olen jäänyt Carl Mestertonin sarjoihin koukkuun, vaikkei ne mitään syväluotaavaa ikuisuussymboliikkaa omaa. Jotain koukuttavaa hänen sarjoissaan silti on. Hovimäki on sekin loistava. Niissä on sellaista kankeaa söpöyttä.

Metsoloita katselin jo ensimmäisellä esityskerralla 90-luvun puolivälissä. Silloin sarjaa tai myöhemmin tituuleerattiin lama-ajan katharsiksena eli sarjan kautta paettiin laman synkkyyttä vanhojen perusarvojen pariin. Eli siis perheen.

Sinänsähän Metsolan perhe kuvastaa tuon ajan keskivertoperhettä. Oli konkurssia, ryyppyputkea, avioeroja. Henkilöhahmot ovat joko ovelasti laskelmoituja tai vahingossa on löytynyt suomalaisia peruskarikatyyrejä, jotka toimivat ajassaan niin kuin heidän oletetaankin toimivan. Ja joihin voi samaistua. Sitähän hyvä tv-sarja kaipaa. Samaistumiskohteita.

Samaa perusperhettä on moni tv-sarja yrittänyt kalastella jälkeenpäin siinä onnistumatta. Kaupunkilaisetkin kokivat Metsoloiden maalaisperheen omakseen, sillä sisarussarjasta valtaosa asui kaupungissa, palaten hanakasti syntymäpitäjään ongelmiaan puimaan tai karkuun muuta ahdistavaa. Vaikkakin tavallinen duunari perheestä puuttui niin kuin muistakin suomalaisista tv-sarjoista.

Metsoloissa on omaa viehätystään tämänkin päivän silmin. Ja kivaa on katsoa sarjaa, jonka ajan itsekin muistaa. Samaan arkirealismiin perustuvaan draamaan Metsolat tietenkin perustuu, mikä on Suomessa aina ollut suosittua. Mutta entä sitten...

PS. Nyt on taas sellainen olo, että matka jonnekin tekisi hyvää. Tai että heräisi jonakin uutena Esana aamulla.

Ai niin, eilen sattui hauska sattumus, kun tapasin juttua tehdessäni vanhan luokkakaverin. Aluksi hän vaikutti kovin tutulta, mutta lopulta sitten selvisi, että olimme olleet samalla luokalla ala-asteella. Onko muille sattunut vastaavaa?

Oletteko myös huomanneet, kuinka sosiaalityö ei tunnu kiinnostavan kuntavaaliehdokkaita. En muista kenenkään huutavan resursseja sosiaalityöhön. Terveyspalveluille ja vanhuspalveluille riittää puolesta puhujia puhumattakaan kouluista. Sosiaalityö kaipaisi kovasti näkyvää asianajajaansa.

Tämä tuli mieleen tänään, kun tein juttua sosiaaliohjaajista. On aika surullistakin, että jotkut ihmiset ovat niin aloitekyvyttömässä tilassa, että heille täytyy opettaa asioidensa hoitoa sosiaaliohjaajien voimin. Se tosin on sitä vaikuttavaa sosiaalityötä. Paljon on kyse maahanlytätystä itseluottamuksesta ja kun vihdoin sitten löytyy ihminen, joka ei moiti vaan kannustaa, voi kurssikin kääntyä. Huomaa, ettei ole se kakkosluokan kansalainen, joiden moittijoita kyllä riittää.