Olen tipahtanut nykyajan lapsen hankkimisen ja suhdekuvioiden ymmärryksestä (täysin)

Nykyaika on ihmeellistä. Nykyään nostetaan ihanteeksi  se, että nainen hankkii lapsen tietoisesti yksin. Tämäkin koetaan jonkinlaisena voimaantumisena ja menestyvän naisen merkkinä. 

Lapsen hankkiminen yksin koskee tietenkin vain naisia. Yksinäinen mies ei taatusti saa edes adoptoitua lasta. Elatusmaksuja hän tietenkin maksaa lapsesta, jota ei ole itse halunnut ja vieläpä nykyään lapsesta, joka ei ole biologisesti edes hänen.

Mietin vain, että lapsella kuitenkin olisi oikeus isään? On ihan kiistatonta käsittääkseni, että varsinkin pojat oireilevat, jos heillä ei ole isää tai edes minkäänlaista miehen mallia elämässään.

Voin olla vanhanaikainen, mutta minusta lapsen hankkiminen tietoisesti yksin osoittaa aikamoista itsekkyyttä. Haluan lapsen itselleni, mutta en välitä lapsen oikeudesta myös isään. 

Toinen nykyajan ihailtu ilmiö on avoimet suhteet. Jokainen tekee niinkuin lystää, mutta miksi olla parisuhteessa, jos haluaa paneskella muita. Varsinkin jos seksikin sujuu vielä suhteessa.

Eikö näissä avoimissa suhteissa väistämättä käy niin, että toinen saa seksiä enemmän ja mellastaa miten lystää? Vaikea kuvitella, ettei jossain vaiheessa astu kuvioon katkeruus ja kauna toista kohtaan? En sitten tiedä, onko asiaa tutkittu. 

Ja eikö toinen osapuoli ole yleensä innokkaampi avoimeen suhteeseen ja toinen suostuu menettämisen pelosta?

Tästä pääsemmekin loikkaamaan polyamoorisiin suhteisiin. En kyllä itse välittäisi jos samassa sängyssä pötköttelisi tyttöystävän lisäksi toinen mies. Miten tällainen suhde voi mitenkään toimia?

Itselleni riittäisi ihan yksikin ihminen, mutta mikään suhde ei ole toiminut. En kyllä jaksa uskoa, että edellä mainitut suhdemallitkaan toimisivat. 

Voiko mikään rakkaussuhde edes toimia?