Dokumenttiarvio: 20 days in Mariupol: Sodan raakuus paljastuu palkitussa dokumentissa
Ja sitten tuhottuja tankkeja raahataan toiselle puolelle Eurooppaa kansan pällisteltäväksi karnivaalihengessä ikäänkuin sodassa olisi kyse jostain leikistä.
Ei sillä että niitä ruumiita täytyisi näkyä, mutta Pulitzer-palkittu dokumentti 20 days in Mariupol tuo sodan lähemmäksi kaikessa raakuudessaan juuri siviilien osalta. Sotilailla siinä ei ole isoa roolia.
Se on sodassa täysin sattumanvaraista kuka sattuu jäämään ohjuksen tai pommin uhriksi. Siinä vaiheessa ei ole merkitystä siihen kuka on syyllinen sotaan ja kuka ei, kun yrittää vain selviytyä.
Laadukkaita sotadokumentteja, joissa on jopa runollinen vivahde musiikkia myöten sodan likaisuudesta huolimatta näkee harvoin. Dokumentissa esiintyneet siviilit tiesivät itsekin hetkensä historiallisuuden, sillä moni jopa pyytää kuvaamaan itseään ja sanottavaansa.
Tämä dokumentti oli sellainen laadukas sotadokumentti, eikä mitään tietokonepeliä. Tämä dokumentti välittää niin pelon, vihan kuin menettämisen tunteet. Siihen ei tarvita kallista Hollywood-kalustoa vaan mies ja videokamera.
Dokumentti ei sorru myöskään mihinkään kiihkoisänmaalliseen uhoon vaan näyttää yhtälailla Mariupolin asukkaita ryöstämässä omaa lähikauppaansa kuin Venäjän pommitusten tappamia pikkulapsia. Se näyttää tunteet. Niin kylmä ei kukaan voi olla, ettei tällainen vaikuttaisi.
Toisin kuin Kiovassa päivystävien länsireporttien dokumentin ohjaajan Mstyslav Chernovin henki oli dokumenttia kuvatessa katkolla. Ja toisin kuin liettualainen kollegansa hän pääsi Mariupolin motista karkuun ihmeen kaupalla. Moni muu ei päässyt. Pelkuruudesta Chernovia ei voi moittia, sillä hän poistui motista kirjaimellisesti tankkien alta.
Dokumenttia katsellessa tulee väkisin mieleen, että miksi ihmisiä ei yritetty tarpeeksi pontevasti evakuoida ennen kuin tiet sulkeutuivat. Vastuu uhreista, joiden todellista määrää ei edes tiedetä, on tietenkin Venäjällä. Nyt siviilit maksoivat hengellään virheet.
Kommentit
Lähetä kommentti