Kirja-arvio: Riku Aalto-Seppo Lampela: Jengipomon monta elämää

 

Riku Aallon tie United Brotherhoodin johtohahmoksi on ehkä epätyypillisempi kuin peruskonnalla. Hän palveli rauhanturvajoukoissa, mutta ironista kyllä, kuten hänen elämäkertakirjansa Jengipomon monta elämää kertoo, käytti väkivaltaa siekailematta. Se on paljon, jos rikollismaailmaa käytetään vertailukohtana.

Aallon ja Seppo Lampelan truecrime-kirjan ydin ja melkeinpä koko anti onkin väkivallassa. Sitä kuvataan lähes jokapaikassa. Mitään salailematta, hullua kyllä melkein hauskastikin paikoin. Itse kun elää tätä kiltin erakon elämää rikollinen maailma on vieras, mutta väkivalta siellä on aina läsnä. Senhän nyt jokainen tietää.

Aalto suorastaan pahoittelee, että rikollinen maailma oli hänelle liian kesy ja moottoripyöräjengeissä hänen mielestään viikonloppurikollisia eikä ammattimiehiä, jollaisena hän itseään piti. No hänen tiensä veikin sitten silloisen rikollismaailman "kermaan", United Brotherhoodiin, joka on ainakin paperilla nyttemmin lakkautettu.

Mitenkään syvemmälle Aallon väkivaltaisuuden syihin ei kirjassa päästä, jää vähän mässäilyn asteelle. Ei Aalto sielujensa syvyyksiin päästä, eikä hän pyytele anteeksi tekemisiään. Tosin mielestäni sitä hän ei ole kenellekään velkaakaan. Kelkkaansa kääntäneiden rikollisten kun pitäisi ihmisten mielestä pyydellä loppuikänsä anteeksi. 

Aallon menneisyys on helposti googlailemalla selvitettävissä, siksi on hieman hämmentävää, kun kirjassa jopa rikollisjengien nimetkin on muutettu. Ja nimirikollisten nimetkin, paitsi Jari Aarnion ja Keijo Vilhusen. Miksi sitten juuri näiden kahden nimi on laitettu kirjaan?

Aallon taustasta tietäminen auttaisi ehkä vähän hänen tarinaansa sisälle pääsyä, mutta hänen lapsuudestaan tai nuoruudestaan ei kerrota mitään. 

Nyt Aalto näyttäytyy väkivaltakoneena, vailla oikein mitään syytä rankkaan väkivallan käyttöön veitsineen ja aseineen, jotka tuntuvat olevan hänelle jonkinlainen rakkaus. Kukaan kun tuskin syntyy hakkaamaan ihmisiä, vaikka siitä ammatti myöhemmin tulisikin. 

Jokatapauksessa Aalto toimii nykyään järjestössä joka auttaa pääsemään eroon väkivaltaisuudesta. Hänellä on kirjan perusteella kyllä uskottavuuttakin hommaansa. 

Kirjassa on kyllä jotain kummallista imua. Ehkä kiltin kansalaisen tirkistelynhalu tyydyttyy, kun lukee, miten veloista ja vittuilusta mätetään surutta turpaan, kun itse on nieltävä kaikki loukkaukset ja solvaukset mukisematta.