Kirja-arvio: Miki Liukkonen - Vierastila: Postuumi tulevaisuuden klassikko?

 

Yritin taannoin lukea Miki Liukkosen runoja. Ne olivat liian vaikeita minulle. Minä kun uskon minimalismiin ja liiankin perinteisiin kielikuviin. 

En antanut kuitenkaan periksi ja Miki Liukkosen postummisti julkaistu Vierastila oli selättänyt satojen varausten jononsa ja löytyi jopa hyllystä päälle vuosi kirjailijan kuoleman jälkeen, Epäilen että Vierastilakin on jäänyt monelta kesken, sillä mikään helppo kirja sekään ei ole. Itse tällä kertaa pääsin loppuun asti. 

Liukkosen kirja on kohtuullisen ahdistava veijariromaaniksi ja jonkinlainen veijariromaanin irvikuva se onkin, eikä vähiten sekapäisen henkilögallerian vuoksi, joka kietoutuu koskaan mitään keksimättömän luuserin keksijä-Renin ympärille. Jotain samaa olin kirjasta muuten aistivani kuin Hunter S. Thompsonissa.

Liukkonen käyttää runsaasti sanoja kirjassaan, ajoittain niin, että tuhkahtumisen tunnekin iskee. Tuon sanavirran joukosta löytyy briljanttareja oivalluksia elämästä, kirjallisuudesta, melkein kaikesta, kuten Liukkosella oli tapana. Jopa matematiikasta.

Kirjaa jäsentää hyvin myös se, että Liukkonen on lisännyt itsensä mukaan henkilögalleriaan "Kirjailijana", jonka hahmo on itseironinen ja jonka suusta parhaimmat oivallukset ovatkin. 

Ne ovat usein tylyjä. Tylyjä itselleen, kollegoille, koko kirjallisuudelle ja aikamme teennäisyydelle. Joku kriitikko kutsui  tätä epäkypsäksi länkytykseksi, mutta ei minusta. Tai sitten olen itse epökypsä länkyttäjä. Ja olenkin.

Kaikesta huolimatta kirja hieman menettää otettaan loppuaan kohden. Henkilöiden sekoilusta ei oikein päästä pidemmälle. Muutama sata sivua kirjaakin olisi riittänyt ja jäntevöittänyt teosta. Nyt siitä kannattaa vain nautiskella sanojen antaessa hoitaen ajattelun.

Tämä kirja voi kyllä hyvinkin nousta kulttikirjaksi aikojen saatossa. Aineksia siihen on, varsinkin yhdistettynä Liukkosen omaan kohtaloon. Olihan hän oikeastaan ainoa Suomen kirjallisuuden rock-tähti.