Kirja-arvio: Sergei Dovlatov - Ulkomuseo: Hersyvä matka venäläisyyteen
Pääosan kirjoistaankin hän kirjoitti emigranttina Usassa. Dovlatovin pienoisromaani Ulkomuseo on kuitenkin venäläisyyttä, jos mikä.
Neuvostoliitto ei hänen kirjojaan halunnut julkaista, myöhempi Venäjä kyllä. Tosin en tiedä tästä hetkestä, Dovlatovin luoma kuva venäläisyydestä kun ei ole mairitteleva. Saattaa olla Putinin kieltolistalla nykyään Dovlatovkin.
Mutta itse kirjaan. Mikä voisi myöskään olla venäläisempää kuin Puskin, joka aatelistaustastaan huolimatta oli suuri nimi Neuvostoliitossa.
Ulkomuseon päähenkilö, Dovlatov itse, kirjassa kuitenkin Boris Alihanov on epäonnisessa elämässään siinä pisteessä, että pestautuu aitovenäläiselle maaseudulle Puskin-museoon oppaaksi armottomassa krapulassaan.
Vaihtoehtojakaan ei ole, kun vaimo on lähdössä Amerikkaan, viinakin on maistunut, eikä rahaa ole. Harvoja julkaistuja kirjoja niitäkään ei lue kukaan. Koko elämä on niin jumissa kuin olla ja voi.
Puskin-museon ympärille on tuurijuoppo Boriksen lisäksi soluttautunut uskomaton kavalkadi juoppoja, jotka jotenkin sinnittelevät päivästä toiseen, kuten Neuvostoliiton ehtoopuolella oli jo yleistä. Kukaan ei välitä, vaikka ryyppyputki katkaisisi oppaan hommat viikoksi. Näin melkein odotetaan tapahtuvan.
Kaikki miehet ovat juoppoja, joskin älykkäitä sellaisia, ja naiset miehenkipeitä kylässä, jossa ei ole melkein yhden yhtää kunnon miestä. Vuokrankin Boris maksaa murjustaan vuokraisännälleen käytännössä votkana. Kuinkas muutenkaan.
Dovlatov tekee venäläisyyden kliseiden käsittelystä hersyvän hauskaa tiivistyen lopun KGB-upseerin vielä hersyvämpään monologiin ihmisyydestä. Kirjan dialogissa ylipäätään on jotain kaurismäkeläisen töksähtelevää huumoria.
Pauli Tapion suomennos on todella onnistunut. Kirja kannattaa todellakin lukea. Jo edesmenneeltä Idiootti-kustantamolta Dovlatov-kirjojen julkaisu on ollut todellinen kulttuuriteko.
PS. Epäonnisesta kirjailijasta kertoo myös blogiteokseni Rumasatu.
Kommentit
Lähetä kommentti