Kirja-arvio: Nikki Sixx - Heroiinipäiväkirja: Valkoisen pulverin tappava lumous

 

En ole koskaan ollut mikään kaksinen Mötley Crüe-fani. Tuskin taidan edes tietää yhtään biisiä. Bändistä kertovat kirjat ovat sitäkin mielenkiintoisempia. Törkytehdas oli huippuunsa vietyä rock-sikailua. Niinpä oli luonnollista, että bändin keulahahmon ja biisien tekijän Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirja oli luettava. 

Se on todellakin sitä mitä nimi lupaa. Kirja on jo 20 vuoden takaa, mutta itse luin kymmenvuotisjuhlapainoksen, jossa oli lisää herran kuulumisia. Sinänsä turhaan, sillä ne narkkailuvaiheet vuodelta 1987 olivat mielenkiintoisempia. Muu on jaarittelua. Harvan raitistuneen addiktin elämä kun on enää mielenkiintoista. Sitähän Sixx nykyään kai on. Raitis. Ainakin melkein.

Heroiini eli herska taitaa nykyään olla harvojen käyttämä huume, mutta vielä 80-luvulla se maistui rokkareille. Tosin Sixxille näytti maistuvan kaikki muukin. Hän oli ehta suomalainen sekakäyttäjä siis. 

Kokaiini varsinkin teki hepun kohtuullisen vainoharhaiseksi. Niinpä hän narkkasi hienon lukaalinsa makuuhuoneen vaatekomerossa mörköjä piilossa silloin kun ei ollut kiertueilla, joilla hän mielummin narkkasi hotellihuoneessaan. Pimujakaan ei tarvinnut jahdata, kun nämä tyrkyttivät itseään oven takana.

Mikä sitten ajoi Sixxin narkkaamaan? Itse hän antaa ymmärtää syyn olleen lapsuudessaan, yllätys, yllätys. Hänet hylkäsi niin äiti kuin isä. Äiti tosin kiistää sen kirjassa. Päiväkirjaan kun on kysytty myös siinä esiintyvien kommentit tarinoiden lomaan. Se tuokin lisäväriä monologiin. Tosin Sixx ei yritä selitellä asioita parhain päin.

Vaikka Sixxin ongelma oli heroiini niin kirja toimii hyvänä katsauksena riippuvuuden maailmaan, jossa voi jo kliinisesti kuolla (kuten Sixx), mutta silti jatkaa vetämistä. Ja jossa kurjuudessa jatkaminen tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin päihteestä irtilaskeminen. 

Sixx eli tosin tätä kaikkea rock-aatelisen elämää mukavissa puitteissa, itsekkäänä ja ilkeänä despoottina bändissään. Ei minään katunarkkina huojumassa.

Kirjassa vilahtaa muuten suomalaistakin väriä Andy McCoyn muodossa, jolle Sixxin vetäminenkin oli jo liikaa. Guns and Roses -kitaristi Slashinkin känniyökastelut kerrotaan.  

Tässä pokkarissa itse lukeminen oli välillä tuskaa ainakin nyt ikääntyvälle ihmiselle. Teksti on tuskallisen pientä. Valkoinen teksti myös katoaa paikoitellen harmaalle pohjalle pokkaripaperilla. Kiiltävällä paperillahan samaa ongelmaa ei olisi ollut.