Kirja-arvio: Hunter S. Thompson - Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa: Mielipuolisuuden odysseia

 

Hunter S. Thompsonin Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa jäi minulta nuorena kesken, mutta nyt tämä kulttiklassikko upposi hyvin. 

Alkoi ihan itse kaivata tällaiselle sekopäiselle juttukeikalle, mutta eihän nykypäivän tylsät formatoidut ja wokella pelotellut mediat ostaisi juttua. Hehän ovat faktantarkistajien jäykistämiä ja fakta ja fiktion sekoittaminen olisi kauhistus. 

Hulluja juttukeikkoja oli aikoinaan itsellänikin, mutta ei mitään tällaiseen verrattavaa. Ja sitähän (hulluutta)  tässä kirjassa riittää, mutta myytyä hän sai sen Rolling Stonelle.

En ole tosiaan enää nuori ja viaton vaan sopivan turmeltunut etsimään jo amerikkalaista unelmaa, sehän oli Thompsonin kirjan tarkoitus. Melkein tekisi mieli pistää heti Koneen säätiölle hakemus, että pääsisi kirjoittamaan runokokoelman Las Vegasissa. 

No itse kirjaan. Duke-salanimellä liikkuva Thompson ja hänen vielä sekopäisempi asianajajansa matkustavat huumekassin kanssa Las Vegasiin autokilpailuun ja huumesyyttäjien kokoukseen. Itse pelipaikoilla he eivät viihty, mutta onhan sitä ennenkin kirjoitettu juttuja omasta päästä.

Kaksikko aloittaa massiivisen viiden päivän sekoilun, kuten Vegasissa sopiikin tuhoten hotellihuoneita ja autoja. Ruma odysseia ei ihme kyllä edes pääty huonosti. Vaikka Amerikassa ollaankin he eivät tule edes ammutuksi. 

Päähenkilöt eivät ole millään tavalla miellyttäviä tai kukaan muukaan kirjassa. Thompsonille kaikki ovat hulluuden eri asteissa ja amrrikkalainen unelma mätä. Kaikkein eniten itse järjestelmä ja amerikkalaisuus. Vaikka itsehän Thompson oli aika amerikkalainen hahmo ammuskeluineen.

Kirjasta tehty elokuva on yllättävän uskollinen muuten kirjalle ja on sekin omanlaisensa psykedeelisen sekopäinen matka kuten kirjakin. Tyylistä joko tykkää tai ei tykkää. Tylsä kirja ei ole ainakaan, yllättävän tuorekin vaikka on vuodelta 1971. 

PS. Seköpäistä toimittaja-elämää löytyy myös Rumasatu-kirjastani.