Uuden elämäni ensimmäinen viikko

Tämä viikko on ollut uuden elämäni ensimmäinen viikko eli ensimmäinen viikkoni freelancerina. Jos hyvää hakee, niin kuin pitääkin, olen saanut myydyksi yhden jutun. Sillä tuskin kauan sinnittelee leivän syrjässä, mutta alku se on sekin.

Edellisessä työpaikassani hiljalleen romuttunut terveyteni on palaamassa ennalleen. Saan pikkuhiljaa unta niin kuin ihmiset ja jopa mahakivut ovat hellittäneet pääosin. Turhautuminenkin on hellittänyt syliotettaan.

Ratkaisuni oli itseni kannalta oikea, vaikka tiedän, että syksystä taloudellisesti on tulossa kaikkea muuta kuin helppo. Mutta hei, eikö downshiftaaminen (elämän hidastaminen) ole nyt muotia?

Minulla tosin ei olisi hinkua hidastaa, haluaisin kovastikin tehdä töitä. Ja olen tälläkin viikolla töitä puskenut. Siitä ei vain makseta palkkaa ennen kuin jutut on myyty. Mieleen tuli, että miten helpolla vakituisessa palkkatyössä voi palkkansa ansaita, jos näin haluaa. Siellähän palkka on pääosin sama, teit sitten kellon ympäri töitä tai et laisinkaan. Sähköpostia on mennyt eteenpäin paljon ja kaikkia mahdollisia muuta työhön liittyvää asiata olen hoidellut. Moni päivätöissä oleva on näin loman jälkeen taatusti elänyt leppoisammin.

Varmuuden vakuudeksi kävin työkkärissäkin, sillä aina on olemassa riski, että kaikki suunnitelmat menevät mönkään. Kymmeneen vuoteen en ollut siellä käynytkään. Vastaanotto oli vuosikymmenen takaista asiakasystävällisempi. Vastaanottovirkailija oli jopa iloinen ihminen. Tosin varsinainen virkailija sitten olikin jo taas virallisempi.

Työkkärin suhteen toiveeni asetan työelämävalmennukseen. Jos sattuisin pääsemään johonkin lehteen työkkärin tuella, olisi sekin minulle iso askel eteenpäin. Nöyrillä mielillä mennään eteenpäin, eikä henkselien paukutteluun edes ole varaa. Eli mediaherrat ja -rouvat, jos haluatte ilmaisen kokeneen viestintäalan ihmisen, sellainen olisi nyt tarjolla.

Välillä tulee myös vihan pyrskähdyksiä. Suututtaa kun työssään työnantajankin toimesta työssään päteväksi todettu ihminen ei pääse edes työhaastatteluihin, koska ei ole akateemisesti koulutettu. Kyseinen epäkohta ei ole edes omavalintani. Hain useastikin yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin, mutta minnekään en päässyt sisälle. Vieläpä hyvin erilaisille aloille, en vain yksinkertaisesti kykene osoittamaan taitavuuttani yksittäisessä pääsykokeessa tai haastattelutilanteessa ja toisia mahdollisuuksia ei anneta. En tosin koskaan elämässäni nuorena edes minkäänlaista kannustusta opiskeluihin. En koulusta, en kotoa. Mutta tästä puutteestani minua rangaistaan loputtomiin.

Ihmisiä koulutetaan yksinkertaisesti liikaa (varsinkin viestintään), joka ei oikeasti mitään ydinfysiikkaa edes ole, vaan siinä vaaditaan suorittavalla tasolla hyvää kirjoittamiskykyä, hyvää yleissivistystä sekä hyvää tilannetajua ja uutisnenää.

Tiedottajan työhön ei oikeasti edes enää pääse ilman korkeakoulututkintoja, joten tiedottajan urasta haaveilevat nuoret, pyrkikää sisään korkeakouluihin, vaikka hampaat irvessä. Muuta tietä ei ole, eikä tule.

Mutta samalla tavalla toimittajatkin taitavat olla kohta yhden reitin kasvatteja, kaukana ovat ne ajat, jolloin katsottiin hakijalle eduksi elämänkokemus jostain muualtakin kuin yliopiston penkiltä. Minun näkemykseni mukaan hyvä toimittaja tarvitsee ymmärrystä myös elämästä ja erilaisista ihmiskohtaloista ja ennen kaikkea ymmärrystä noille ihmiskohtaloille. Tähän ei yksinomaan yliopisto valmenna.

Toivottavasti kaikkien toimittajien ei tarvitse tulevaisuudessa olla nuoria, korkeakoulutettuja ja edustavannäköisiä naisia, kuten kaikkien esikoiskirjailijoiden täytyy olla. Pahimmassa skenariossa toimittajana ei ole edes miehiä muutaman vuosikymmenen kuluttua, kun aina vain vähemmän miehiä pääsee/hakeutuu korkeakouluihin. Ja samalla vain aina vähemmän miesnäkökulmaa näkyy jutuissa, vaikka mikään juttu ei saisi tietenkään vain sukupuolinäkökulmaan edes perustua.

Sinänsä en väheksy lainkaan akateemisen koulutuksen merkitystä ja sen tuomaa apua toimitustyöhön, mutta olisi hyvä, jos myös toisenlaista näkökulmaa ja elämänkokemusta ymmärrettäisiin arvostaa. Joskus itseoppineet, kuten minä, olivat arvostettuja ihmisiä, enää en tiedä.

Entistä suorituskeskeisemmäksi mennyt yhteiskuntamme vain vaatii todistuksia suorituksista ja pätevyyksistä. Jotkuthan koko elämänsä perustavat opiskelulle vaihtaen uuteen tutkintoon heti kun vanha on tullut suoritettua. Yhteiskunta myös palkitsee tästä, ellei suorastaan jopa kannusta julkisella sektorilla. Silti jyrmyytetään julkisuudessa opiskelijoita, mikseivät nämä valmistu riittävän ajoissa. Ristiriitaista.

Radiosta kuulin, että jopa maratonia harrastetaan yleisesti nyt vain siksi, että ihmiset voivat näyttää näin omaanvansa yli-inhimillistä kestävyyttä. Ja raapustavat harrastuksensa sitten ylpeinä työhakemuksiinsa työnantajille.

Periksi en edelleenkään anna.