Kirja-arvio: Edith Södergran - Maailma on minun: Kohtalon runoilijatar oli myös etevä valokuvaaja

 

Kaikki eivät varmaan uskoisi, mutta Edith Södergran ja monet muut viime vuosisadan alkupuolen kotimaiset naisrunoilijat kuuluvat suuriin innoittajiini. 

Paljon olen kyntänyt samoja aihe-alueita kuin Edith omissa runoissani, kuten esimerkiksi kuolema ja yksilön ikuinen ristiriita ympäröivän maailman kanssa.

Niinpä tartuin mielenkiinnolla pienessä sievässä syntymäpäivänäni juuri ennen kirjaston kiinnimenoa Edith Södergranin Maailma on minun - Runoja ja valokuvia -teokseen. 

Nähtävästi monet muutkin, sillä kirjalla oli vain kahden viikon laina-aika, kun yleensä runokirjat seisovat turhan panttina kirjaston hyllyillä. 

Kirjan Edithin runoista ja valokuvista koostaneet Agneta Rahikainen ja Eira Sillanpää ovat tehneet kelpo työtä  Kirjaan valitut valokuvat todella keskustelevat runojen kanssa. 

Voisi  kuitenkin kuvitella, ettei Edithiltä jäänyt valokuva-arkisto ollut mikään järjettömän laaja. Eikä loppujen lopuksi hänen kirjallinen tuotantokaan.

Kirjan julkaisulle on syynsäkin. Edithin kuolemasta tulee kuluneeksi tänä vuonna 100 vuotta. Edithin runoissa ikä ei näy, kuten ei parhailla tekijöillä koskaan tapahdu.

Vaikka Edithin käyttämät jotkut tietyt sanat ja ilmaisut ovat jääneet historian hämärään, Edith ei. En ole vuosiin lukenut Edithiä, mutta tuotanto tuntui yhä tuoreelta ja innostavalta.

Valokuvaajana hän oli minulle aiemmin täysin tuntematon. Harrastushan oli Edithin aikana vain harvojen herkku. Koska kuvat ovat todella vanhoja, niiden taso on ailahteleva. Onpa hän jopa napannut itsestään muutaman selfienkin.

Edithin ottamista kuvista tosin näkee, että Edith loi itsestään täysin tietoisesti kuvaa tulevalla maailmalle hänen poismenonsa jälkeen suurena runoilijana. Hän ei kirjoittanut omille aikalaisilleen vaan ikuisuudelle.