Kirja-arvio: Thomas Bernhard - Häiriö: Epämukava totuus

 

Itävalta on tuottanut maailmalle sellaisia suuruksia kuin Adolf Hitlerin ja hirviöisä Josef Fritzlin. Onneksi sentään myös Thomas Bernhardin, joka ei anna Häiriössä armoa kotimaalleen. 

Joskus sitä törmää kirjoihin, joita ahdistaa lukea, mutta niitä ei voi lopettaa kesken. Thomas Bernhardin Häiriö kuuluu näihin kirjoihin. 

Se on toden totta häiritsevä alusta loppuun. Rumuuden, groteskiuden ylistys. Eräänlainen raakile kirjaksi.

Bernhard ei tee edes kovin helpoksi lukemista, sillä kirjassa ei ole kappalejakoa puhumattakaan jaoista lukuihin. Ei taatusti menisi läpi helppoutta rakastavalle äänikirjakansalle.

Tekstikin on synkkää ja ikävää, täynnä toistoa ja monimutkaisia ajatuskulkuja. Joskus tekee silti hyvää lukea kirjoja, jotka eivät ole helppoja.

Kirjan tarina on oikeastaan sivuseikka. Lääkäri ja hänen poikansa lähtevät kierrokselle Itävallan toisen maailmansodan jälkeiselle maaseudulle, josta Bernhard ei maalaile turhan ruusuista kuvaa. Väki on enemmän tai vähemmän umpimielistä ja takapajuista.

Kierros loppuu kuitenkin lyhyeen kun lääkäri poikineen saapuu Hochgobernitzin hullun ruhtinaan Sauraun luokse, joka aloittaa monologin, jota kestääkin suurin osa kirjasta.

Monologi poukkoilee sinne sun tänne maailmasta itse ruhtinaaseen. Osa on lähes skitsofreenista sekoilua, mutta välillä seasta löytyy ajatuksen kultahippujakin. Ruhtinas sättii niin itseään, poikaansa, isäänsä kuin koko maailman hulluuttakin.

Kirja jättää epämukavan olon, eikä se tarjoa lopussa helpotusta. Se loppuukin ikään kuin kesken aivan kuten ruhtinaan hullu monologikaan ei pääty mihinkään lopputulokseen. 

Se on kuin epämukava totuus.