Elokuva-arvio: Hetki lyö: Inhorealistinen tragikomedia suoraan Aurinkorannikolta

 

Hetki lyö -elokuvan kerrotaan olevan komedia tai tragikomedia, mutta en kyllä siitä komediaa löytänyt, ellei sillä tarkoiteta oksentamisen näyttämistä elokuvassa, lisämatskusta muuten löytyy vielä paskantamistakin.

J-P Valkeapään käsikirjoittama ja ohjaama elokuva on suomalaisessa elokuvakartassa outolintu ja sellaiset elokuvat eivät Suomessa tietenkään ole yleisömenestyksiä. 

Ei tämäkään ollut, vaikka siinä on runsaasti ryyppäämistä, joka yleensä on tie kassamenestykseen. Ongelma vain ettei tässä ole sitä ryyppäämistä kuvattu hauskasti, kuten ilmeisesti jättimenestys 100 litraa sahtia -elokuvassa. En ole nähnyt sitä, niin en tarkoin tiedä.

Juoni lyhyesti. Ex-Miss Suomi perintöprinsessa Marjaleena on Vili-aikamiespoikineen ja Mikko-pikkurikollisihailijoineen jumittanut juoppohullunpäiväkirjaelämään Espanjan Aurinkorannikolle. 

Aurinko on tosin kaukana surkean, paskaisen räkälän pyörittämisestä. Sinne on asiakkaat jopa huijattava sisään juomaan laimennettua kaljaa. Vastaavia suomalaiskohtaloita Espanjan Aurinkorannikolta taatusti muuten löytyy. Halpa viina ja suomalaiset eivät sovi yhteen.

Leikki lähtee käyntiin kun Marjaleenan konnarakas Mato pääsee linnasta vihdoin pois ja haluaa piilottamansa rahat takaisin, jota kaipailee myös syöksykierteessä oleva kolmikko. Sekaan soppaan tulee mukaan myös sukupuolenkorjausleikkausta odotteleva Maton linnassa tapaama uusi rakas Ninja.

Elokuva alkaa jopa kuvauksen kannalta synkissä tunnelmissa. Kuva on mustaa, tummaa ja pimeää. Niin myös äänikin. Paikoitellen on vaikea saada selvää vuorosanoista. Tai sitten kuuloni on niin huono, että täytyy käyttää jo tekstitystä huonokuuloisille. Valokin pääsee lopulta vapaaksi, kun räkälästä päästään vapaaksi.

Kuten muissakin arvioissa on todettu, elokuva toimii näyttelijöiden ansiosta. Varsinkin Ilkka Heiskanen Mikkona on ilmiömäinen, hän näyttää ja tuntuu aidolta juopolta. 

Outi Mäenpää Marjaleenana ei niinkään. Jo Mäenpään möreä juoppoakan ääni kuulostaa pakotetulta ja liioitetulta. Monet kohtaukset menevät ylinäyttelyksi.

Suomalaisen elokuvan kaunis poika Johannes Holopainen, joka tanssi nyt TTK:ssa, tekee vaiteliaasta Vilistä ihan kohtuullisen roolin. Hän ei juuri puhu, ei ainakaan Suomea. Espanjaa kylläkin, jota muut kolmikosta eivät ole vaivautuneet opiskelemaan. Ei kovin integroituneita mamuja. 

Vaikka elokuvassa ei ole mitään miellyttävää ja helppoa, jotenkin se oli pakko katsoa loppuu. Sellaisia Valkeapään elokuvat tapaavat olla. Pidän niistä.

Miellyttävää sen sijaan on elokuvan ääniraita musiikin osalta, joka sisältää runsaasti Suomi-iskelmän klassikoita, kuten elokuvan nimikin antaa odottaa. Ja nehän sopivat surkeuteen hyvin.

En osaa kertoa miksi pidän tästä elokuvasta. Ehkä siksi, että se on niin omanlaisensa elokuva. Toivottavasti se suoratoistossa ja dvd:nä löytää vihdoin yleisönsä. Sen elokuva kyllä ansaitsee.