Teatteri-arvio: Teatteri Jurkka - Kaninkolon asukit: Salaliittoteoreetikot teatterissa

 

Lippu saatu/Teatteri Jurkka

Nykyään salaliittoteoriat ja -teoreetikot ovat pinnalla. Tuntuu, että kaikki valtavirrasta poikkeavat ajattelijat leimataan salaliittoteoreetikoiksi, joka tietenkin on haukkumasana ja jolla mielipiteet halutaan vaientaa ja lytätä.

Muun muassa tätä dilemmaa pohtii Kaisa Lundanin ohjaama Kaninkolon asukit Teatteri Jurkassa. Mielestäni onnistuneesti, vaikka aihe antaisi helposti eväät muulle.

Näytelmässä äiti ja tytär Emilia asuttavat Pohjanmaalla sijaitsevaa pientä kylää, jossa siinäkin he ovat eristäytyneet muusta maailmasta eläen kahdestaan omaa todellisuuttaan. 

Äiti kun kärsii pahimman luokan salaliittoteorioista ja mielenterveysongelmista, jotka tietenkin hankaloittavat elämää ja johtavat törmäyskurssille viranomaisten kanssa. Emilia viedäänkin lopulta pois äidiltään.

Lundanin tapa käsitellä aihetta on kunnioittava. Salaliittoteoreetikoista ei tehdä pelkästään pellejä ja naurunalaisia, kuten yleensä. Heidän maailmankuvansa on heille tosi. 

Näytelmä tahtoo sanoa, ettei valtavirran ajattelukaan ole aina se ainoa oikea. Valtavirta kun elää sääntöjen mukaan uskomatta oikeastaan mihinkään. Kaikki elämme omassa hulluudessamme tai emme elä ylipäätään. Kuka oikeastaan on normaali ja mikä on oikea tapa ajatella? Kuten äitikin sanoi, Amerikassa hän olisi normaali. Tuossa salaliittoteoreetikoiden luvatussa maassa.

 
Vaikka näytelmästä löytyy paljon huumoria ja hauskoja kohtia se vakavoituu sillä hetkellä kun Emilia otetaan huostaan. Äidin monologi surressaan lapsensa perään on oikeasti koskettava, samoin hetki kun käy ilmi, kuinka vähän viranomaiset todella kuuntelevat järjestelmän hampaisiin joutunutta äitiä. 

Näytelmän loppu on hieman yllättävä. Itse ajattelin, että nytkö tämä loppui ja tällä tavalla. En tietenkään nyt kerro miten. Näytelmä ei muutenkaan etene lineaarisesti vääjäämätöntä loppua kohden vaan on eräänlainen kokoelma kohtaamisia. 

Näyttelijäntyö on ilmavaa ja kevyttä aiheesta huolimatta. Molemmat näyttelijät (Eevat Kaihola ja Mäkinen) tekevät useamman roolityön. He pystyivät siirtymään ilosta ja naurusta hetkessä myös suruun ja epätoivoon. Ja totaalisen erilaisiin roolihahmoihin.

Vaikka itse istuin teatterin perimmäisessä nurkassa, niin yleisö otettiin mukaan näytelmään. Sellainen ei tietenkään onnistuisi isommassa teatterissa, mutta Jurkan kaltaisessa huoneteatterissa kyllä. Näytelmään imeytyi ikään kuin väkisin mukaan. 

Näytelmässä saattaa hyvinkin olla ainesta tulevaisuuden klassikoksi.