Elämmekö uskonto-ilmiön aikaa?

Viime Suomen kuvalehdessä oli juttu kristinuskon pääpainon siirtymisestä Afrikkaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. Asiaa kun ajattelee historiallisesti, voi seurata mielenkiintoinen kehityskulku. Kristinuskoa vietiin enemmän tai vähemmän pakolla kyseisiin maanosiin aikanaan. Pimeydessä olevat sielut oli käännytettävä.

Tulevaisuudessa voi käydä niin, että Afrikasta tullaan käännyttämään meitä maallistuneita takaisin Jumalan sanaa kuulemaan. Pimeydessä elävät sielut ovat muualla kuin Afrikassa. Henkinen epätoivo on suurin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Eikä ihme, materian tie on lyhyt ainakin niille ihmisille, jotka ajattelevat.

Yksi mielenkiintoinen asia jutussa oli sekin, että helluntalaisten määrä kasvaa hurjasti kehitysmaissa. Eri uskonlakoille lienee muutenkin tilausta. Tietty ehdottomuus kiehtoo eksyksissä olevia ihmisiä, jotka kaipaavat elämänmuutosta. Jopa katolinen kirkko taitaa olla turhan ymmärtävä jo, vaikka on onnistunut nappaamaan jopa Tony Blairin riveihinsä.

Onpa islamin uskoon käännytetty nuoria suomalaismiehiäkin, joiden luulisi olevan kaikkein epätodennäköisin vaihtoehto. Toisaalta nuoret suomalaismiehet lienevät niitä eniten eksyksissä olevia. Ainakin itse olin täysin hukassa parikymppisenä ja sieluni suhteen kai vielä ajoittain nykyisinkin.

Toisaalta uskonnot elävät uutta kukoistuskautta ainakin mediassa. Isä Mitro on yksinään paiskinut ortodoksiselle kirkolle lampaita enemmän kuin vuosikymmenten työ. Julkisuudessa on Isä Mitron lisäksi muitakin "mediapappeja". Jopa paikallislehdissä kirkkoherratkin ovat tulleet kansankeskuuten saarnatuoleistaan. Onpa meillä työpaikkapappejakin. Isä Mitron suurin ansio on se, että hän ei saarnaa sillä paatoksellisella tavalla, vaan on osannut tehdä uskonnosta luonnollisen osan arkipäivää.

Jopa laulajat ja näyttelijät ovat herkistyneet uskon asioille. Entinen raikulipoika Samuli Edelman pyöräytti ulos juuri virsilevyn. Tosin raikulipojat ovat yleensä niitä, jotka asetuttuaan aloilleen löytävätkin uskon. Minusta uskoa voi olla vaikea löytää, ellei ole kasvatettu siihen tai sitten löytänyt sitä pohjamutien kautta. Samanlaista helpotusta sitä haetaan alkoholista, jonka usko myös voi tuoda.

En tiedä, onko tässä kaikessa uskonto-ilmiössä kyseessä nyt trendistä, vaiko länsimaisten ihmisten aidosta henkisten asioiden etsinnästä. Jotain ihmeellistä on kuitenkin siinä, että samaan aikaan kuin puhutaan uskon katoamisesta, uskonnoista kuitenkin puhutaan tosi paljon. Elämä on tosin muutenkin ristiriitainen sanomisissaan.

Jollain tapaa uskon asiat ovat olleet itsellänikin mielessä paljon. Ehkä olen niitä osapäiväraikulipoikia, jotka etsivät rauhaa sisälleen.

Joululahjaksi sain muuten Meri sisälläni -elokuvan. Siitä heräsi itselleen paljon ajatuksia. Halvaantunut päähenkilö halusi kuolla, mutta eutanasiaa ei hyväksynyt lähimmäiset eikä valtio. Onko elämä tosiaan velvollisuus vai lahja? Ja kuinka paljon elämästä on unelmaa ja kuinka paljon totta? Kuinka paljon voi elää sisällään, että kykenisi nauttimaan puutteellisesta todellisuudesta?

PS. Benazir Bhutto surmattiin tänään pommi-iskulla. Siinä taisi mennä viimeinenkin toivo demokratiasta Pakistanissa. On sääli, että demokratiaa haluavien ihmisten täytyy kuolla tässä maailmassa.