Henkilöpalvontaa arjessa ja historiassa

En tiedä, onko tämäkään taas parhaita aiheita kirjoittaa näin ennen joulua. Mutta aihe tuntui vain niin kiinnostavalta. Katselin tällä viikolla dokumentin Jugoslavian edesmenneestä johtajasta Titosta. Oli melkeinpä hellyyttävää, miten "titolaiset" toivoivat juhlatilaisuudessa sankarinsa paluuta kuin kristuksen paluuta ikään. Samanlaisia huru-ukkoja ja -akkoja löytyy monesta muustakin entisestä itä-blokin maasta. Tai no, ehkä kekkoslaisia on Suomessakin.

Ihmiskunnan vanhimpia tarpeita taitaa olla tarve henkilökulttiin. Yleensä siihen on pakoitettu, mutta sitten kun kultin ympärille rakennettu ihminen kuolee, jatkuu palvonta itsestään pienenkin harrastajakunnan keskuudessa, niin kuin Titon tapauksessa. Ai niin, ja kyllähän kai joulupukkikin on henkilökulttia osakseen saanut, sen verran kuvia on joka puolella ;)

Jokaisella johtajalla taitaa olla halu jättää itsestään jälkeen muistomerkki. Silti tuntuu omituiselta, että joku ihminen voi haluta patsaitaan ja kuviaan joka puolelle. Itsestäni tuntuisi kyllä epämukavalta nähdä omia kuvia joka kadun kulmassa. Onkohan diktaattoreilla sitten äärimmäisen huono itsetunto, vai onko todellisuuden taju vain karissut, kun tietää, että voi tehdä, mitä ikinä mieleen juolahtaa. Tai sitten diktaattorin ympärille rakentunut valtaklikki haluaa varmistaa vain oman tulevaisuutensa.

Kim Il-Sungin hautajaiset jäivät alan mauttomimpana esimerkkinä mieleen, kun pohjoiskorealaiset itkivät tv-kuvissa vuolaasti (kai pelosta) ja tv-kuuluttaja itku silmässä kertoo pääskystenkin itkevän. Niinpä, henkilökultissa on kyse aivopesusta tai pelolla pelottelusta.

Diktaattorit ovat ääriesimerkkejä henkilökultista. Mutta samalla tavallahan ihmisillä on tapana nostaa taiteilijoita yms. sellaisia yläpuolelle. Tämä kultti vasta mielenkiintoista onkin, kun se on vapaaehtoista. Kai tämä julkkisintoilukin on jäänne historiasta. Poliitikkoja ei todellakaan enää palvota, mutta palvotaan julkkiksia. Seinämaalauksetkin ovat vaihtuneet lööppeihin. Ihmiset eivät taida edes itse pitää toisiaan tasa-arvoisina, vaan haluavat, että joku on yläpuolella.

Kuolema muuttaa tavistenkin maailmassa suhtautumista toiseen ihmiseen. Kuollut läheinen muuttuu paremmaksi ihmiseksi kuin tämä eläessään olisi välttämättä ansainnut. Rakastuessaan ihminen myös helposti saattaa ryhtyä liiankin palvovaksi, mikä sekään ei välttämättä ole aina hyvä asia. Kuollut rakastettu varsinkin voi muuttua täydellisimmäksi olennoksi maan päällä. Jotkut vanhemmat eivät myöskään näe lapsissaan mitään virheitä. Sokeaksikin voi ihminen tulla ilman yhteiskunnan pakkoakin.

Kai henkilökultilla on osansa myös uskontoihin, kun uskonnot ovat katoavaa luonnonvaraa, yliluonnollisen kaipuu ja palvonta pitää suunnata jonnekin muualle.  Toiseen ihmiseen. Pahaksi onneksi ihmiset ovat harvoin niin täydellisiä, että varauksetonta palvontaa ansaitsisivat. Varsinkin kun palvonnan kohteet ovat yleensä paljastuneet kaikkea muuta kuin arvoisiksi.

En tiedä, palvonnassa täytyisi vain säilyttää todellisuus mukana. Se on tärkeintä.

PS. Joulu on alkanut mukavasti. Eilen olin Neiti A:n luona. Löysin itseni kuuntelemasta jopa joululauluja. Niinpä sitä ihminen muuttuu, kun on oikean ihmisen luona :) Huomenna menen pikkusiskon luokse jouluaatoksi. Mutta tässä vaiheessa voikin toivotella hyvää joulua kaikille.