Ivalosta aukeaa ajatuksia

Vesku Loirin Ivalo-levy herättää minussa aina elämän pohdinnan tarpeen. Nyt tuli mieleen, että miksi elämässään suunnittelee liikaa, eikä osaa elää hetkessä.

Oikeastaan eilen tämä välähti kuin salama päähäni ja toiminkin kerrankin elämässäni hetken mielijohteesta. Ajattelin, että tästähän tämä taas lähtee, matka elämästä enemmän nauttivaksi ihmiseksi. Elämähän on sattumien summa, vaikka sitä kuinka haluaisi suunnitella. Tapahtuu tosi ikäviä asioita ja hyviä asioita. Jopa samana päivänä. Ja virheitään on vaikea antaa itselleen anteeksi ja se pilaa sitten hyvätkin asiat.

Vaikea on ajoittain uskoa siihen vanhaan hokemaan, että kun ajattelee positiivisia ajatuksia, tapahtuu positiivisia asioita. Tosin ikävien asioiden ajatteleminen monesti estää nauttimasta hyvästä. Mutta kyllä tässä elämässä on Jobejakin, joille mikään ei onnistu. Ja heille tapahtuu vain pahaa. Kyllä selkäranka on monelta tässä elämässä murtunut. Ja sitten on taas ihmisiä, jotka tuntuvat selviävän kolhuitta. Heille kaikki järjestyy, kun toiset kamppailevat, että löytäisivät hitusen onnea.

Jotenkin tuntuu, että elämä on kuin "Tästä asti aikaa" -biisissä. Sitä ikävöi jotain vanhaa, vaikka tälläkin hetkellä on mielin määrin kahvia ja tupakkaa. Ihminen kokee aina muuttumisen tarvetta, oli sitten muuttunut miten hyväksi ihmiseksi tahansa. Mutta ehkä se on sitä kasvun tarvetta, jos ei kehity, sitä jää johonkin vaiheeseen. Ja kai ennemmin tai myöhemmin yksin itsensä kanssa.

Tuosta muuttumisesta tulee paljon ajatuksia mieleen. Tänään kävin tekemässä juttua perhetyöntekijöistä. Heillä on vallan hyvä elämänfilosofia. Ei kukaan voi muuttua täysin, riittää, että ottaa pieni askelia eteenpäin. He, jos ketkä ovat nähneet vaikka mitä. Kysyin heiltä, mistä he saavat motivaationsa, kun tuntuu, ettei muutosta tapahdu. En oikein muista tarkkaan mitä he sanoivat, mutta jotain pienistä askelista sekin oli. Elämänkokemusta täytyy toden totta olla. Elämä kai osaa opettaa paremmin, kuin yksikään kirja elämästä.

Toinen juttu, mikä Veskun levystä tulee mieleen on "Kun olet poissa" -biisistä. Aina kun on rakastunut tai ihastunut, sitä kai tuntee olevansa hieman eksyksissä ilman toista. Ehkä se on juuri sitä kiintymystä, että tarvitsee toista. Mutta kysymykseen vastaa Veskun levyn "Hetken tie on kevyt" -biisi. Toinen ihminen auttaa kulkemaan tätä tietä kevyemmin. Ainakin hetken, toivottavasti/joskus ikuisesti.

Samoin loppujen lopuksi tajuaa, että kaiken tärkeintä elämässä on läheisten hyvinvointi. Kaikki muu elämän tuoma tai itse aiheutettu paska on toisarvoista. Läheiset ovat niitä, jotka eivät koskaan tai ainakin toivottavasti koskaan hylkää, vaikka tapahtuisi mitä. Eikä omia läheisiään osaa kai arvostaa tarpeeksi, ennen kuin he ovat poissa.

PS. Sitten taas arkitodellisuuteen. Vähän aikaa sitten kirjoitin, että on tylsää työssä. Nyt taas tuntuu siltä, että tulossa ensi vuodeksi kaikenlaisia pitkiä projekteja. Joten ihan valoisalta tässä taas näyttää...Kiitos, muuten kaikille kavereiksi ilmoittautuneille Facebookissa. On aina yhtä hienoa huomata, että on olemassa ihmisiä, jotka välittävät.