Väsymystä ilmassa

Vähän aikaa on jo hujahtanut, enkä ole jaksanut kirjoittaa tänne blogiini. Illat ovat menneet päivistä toipuessa. Paljon on ollut palavereita ja juttukeikkoja. Ja ne jututkin pitäisi jossain vaiheessa vielä ensi viikolla ehtiä kirjoittaa. Onneksi loma alkaa tämän kuun lopussa ja pääsee kuukaudeksi lepäämään. Mutta älkää pelästykö, en avaudu väsymyksestäni enempää. Koska jokainen taitaa olla väsynyt nykyisin, joko töiden paljoudesta tai sitten sen takia, ettei töitä ole.

Mutta oletteko pistäneet merkille, että nykyisin on kumma vimma tehdä kaikki lyhyesti. Kokouksissa pyydetään puhumaan lyhyesti, jutut täytyy kirjoittaa lyhyeksi. Kaikki täytyy tehdä samalla kärsimättömän tiivistetyllä tavalla. Lyhyesti tietenkin. Kirjoittajilta tämä ainakin vaatii paljon. Yritä siinä omaksua isojakin asioita pikatahtiin ja kirjoittaa siitä lyhyesti ja niin, että se ymmärretään. Ja kaikki tämä täytyy tapahtua nopeasti tietenkin.

Ja silti joku ei ole aina tyytyväinen ja huomautta puutteista. Puutteita löydetään aina, mutta ei kiitosta. Varsinkin jutun kirjoittamista pitävät helppona ne, jotka eivät itse kirjoita. Sanotaan, että sinähän olet niin nopea ja kirjoita sinä siitä. Taustatiedoista tai ajasta taustatutkimukseen viis. Mutta joka kerta kirjoittaminen on silti ponnistelua jollain tasolla. Ja harvoin voi olla täysin tyytyväinen itseensä. Muut eivät ainakaan välttämättä ole.

Ihmisten ei oikein anneta perehtyä mihinkään kunnolla tai sitä ei haluta edes tehdä. Päätökset tehdään nopeasti niin yksityis- ja työelämässä. Asioihin ei syvennytä ja kaikkea muutellaan melkeinpä mielialojen mukaan. Ja päätöksenteossa mennään median mielipiteen mukaan.

Asioita pitäisi tehdä mahdollisimman paljon ja nopeasti, ikäänkuin eläisimme kilpajuoksua kuoleman kanssa. Sitä sitä kai paetaankin. Asioiden lopullisuutta.

Ja kaikkea uutta pukkaa koko ajan työelämässä. Projekteja ja hankkeita yms. Ainoastaan konsultit ovat onnistuneet tekemään taidetta kärsimättömän maailman kustannuksella. Ja tienaavatpa sillä vielä hyvin, että kertovat asiakkailleen ne asiat, jotka he ovat itsekin tienneet, mutta eivät ole malttaneet kuunnella.

Ei ihme, että ihmiset uupuvat niin työ kuin muussakin elämässä. Itsekin olen lukenut työuupumuksen oireista ja moni niistä sopisikin itseeni. Ainoastaan en ole toimintakyvytön. Joten en kai sitten ole oikeasti uupunut. Valittaja ainakin. Mutta jopa uupumuksen tasosta kilpaillaan. Kuka on tehnyt pisintä päivää ja kuka on väsynein.

Sekin masentaa ajoittain, että elämme huonon ajan aikoja. Kaikesta pitää aina kaivaa ikävin. Se ei koske vain mediaa, vaikka niin aina väitetäänkin. Aina ihan arkielämässäkin ajatellaan aina pahinta vaihtoehtoa kaikista asioista. Ihmisille ei mikään tunnu riittävän, vaikka antaisi itsestään kaiken. Tosin sekin saattaa olla tunne, jota itse kasvattaa itsessään turhilla vaatimuksilla itseään kohtaan.

Itseäni ahdistaa se, että mitään hiljaista status quota ja suvantovaihetta ei ole kuin kesällä tai juhlapäivinä. Aina pitäisi olla valmiina toimintaan, ikään kuin odottaen, että joku haluaa nyt jotain.  Itse en onneksi ole ottanut sentään kesästä itselleni kynnyskysymystä. Että pitäisi käydä mahdollisimman eksoottisissa paikoissa ja ehtiä kiertämään mahdollisimman monta sukulaista.

Tänä kesänä ainakin loma tulee tarpeeseen.

PS. Tällä viikolla poseerasin mallina kotikaupunkini toimeentulotukiesitteeseen. Kuka sanoo, ettei osata enää asettua asiakkaan kenkiin. Alla myös kuva Porvoosta, jossa kävimme työpaikan ulkoiluiltapäivänä. Kuinkahan monessa työpaikassa sellaisiakaan enää järjestetään? Noin kauniissa maisemissa kyllä kelpaisi asustella. Kesän keikkakalenterini lisääntyi viikon aikana myös Björkin konsertilla Helsingissä.