Kun lakkoilusta tuli vanhanaikaista ja epätoivottavaa

Joskus ennen lakkoilua pidettiin aivan hyväksyttävänä keinona ilmaista mielipiteensä työmarkkinoista ja kapinoida työnantajien mielivaltaa vastaan. 

Nyt joudutaan taas vastustamaan työnantajien etujärjestöä eli Suomen hallitusta.

Sen takia nyt lakkoilu ei ole in. Se on jotain vanhanaikaista, kun ei anna viedä saavutettuja etuja isänmaan hyväksi, ainakin työnantajien näkökulmasta katsottuna. 

Jos somen okeistosiipi päättäisi lakkoilu on nykyään saatanasta. Haittaa hallituksen ja työnantajien elämää ja itse ei muurahaisena pääse kenenkään jalkarätiksi käskettäväksi, kun bussitkaan ei kulje. 

Lakkoilusta on tehty kirosana nimeämällä se poliittiseksi lakkoiluksi. Ikäänkuin lakkoilu ei olisi koskaan aiemmin ollut poliittista. Kaikki yhteiskunnan keskinäinen toiminta on poliittista, vaikka siinä ei olisi mukana poliittisia puolueita. 

Samaan aikaan ihmiset lähes kyynelissä kertovat, kuinka ihanan asialliset olivat presidentinvaalit ja kuinka Suomi on onnistunut sopimusyhteiskunta. No ei näemmä AY-liikkeen kanssa neuvotella. Ja hallitushan on työnantajien työrukkanen. 

Sinänsä minulla ei ole ammattiliitoistakaan ruusuista kuvaa. Hehän puolustavat vain jäseniensä oikeuksia ja ovat lähinnä demareiden kanssa avioliitossa. Köyhien kurjuus ei heitä kiinnosta sen enempää kuin ketään muutakaan. 

Mutta ei sekään hyvä kehitys ole, että ihmiset eivät pidä puoltaan työelämässä ja maksavat vain Loimaan kassaan työttömyyden varalta. Eivät he puolusta mielivaltaisia ja huijaavia työnantajia vastaan, joita kyllä riittää varsinkin nuoria ja maahanmuuttajia vedättämässä.

Työnantajien suuri haave on varmasti saada kaikki työntekijät pakkoyrittäjiksi, ei tarvitse paljon välittää mistään sopimuksista, kun työnantajan sana on laki kuin patruunalla aikanaan. Ironista kyllä näin on tapahtunut juuri media-alalla ensimmäisenä, näiden ns. vallan vahtikoirien alalla.