Je suis raakut!

Tuskin kukaan normaali-ihminen toivoi sympaattisten jokihelmisimpukoiden eli raakkujen joukkotuhoa kotijoessaan metsäkoneen murskaamana, mutta sitten seurasikin jotain, josta en oikeastaan yllättynyt.

Eh. Nimittäin raakku-hysteria, jota mielipide-eliitti pitää yllä.

Simpukat valjastettiin valtavan vihakampanjan apuvälineiksi. Ikäänkuin iso ja paha metsäyhtiö nykypäivänä enää tarkoituksella tuhoasi rauhoitettuja eläimiä. Kyse kun lienee pelkästään tyhmyydestä ja tietämättömyydestä.

Niin tyhmiä ahneet ja sydämettömät metsäherratkaan eivät voi olla. Jollakin aliurakoitsijan aliurakoitsijalla, joka konetta käytti, ei varmaankaan ollut taas samaa etiikkaa tai edes tietoa mitä on tekemässä. 

Sehän se nykyään pelin henki on, työn ketjuttaminen, jolloin kukaan ei välitä ja tekee vain sen, mitä työkirjassa lukee ilman omien aivojen käyttöä.  

Myötätunto on Suomessa erikoinen asia. Sitä joko on joillekin ja toisille ei ollenkaan. Raakuille sitä on. Sydämetön olento täytyisikin olla, jos viattomia luontokappaleita inhoaisi. Metsäfirmat ovat taas inholistan yläpäässä.

Ihmisille ei Suomessa myötätuntoa heru ainakaan raakku-hysteerikoilta ellei sitten satu olemaan paperiton laiton maahanmuuttaja. 

En itse ole häävi luontoihminen. Viimeinenkin into luontoon meni armeijassa paskaisena metsässä rämpiessä. Toivoisin, että raakku-hysteerikot löytäisivät empatiaa myös leikkausten keskellä taisteleviin suomalaisiin sairaisiin ja köyhiin. 

Toivo lienee turha tässäkin asiassa, sillä miekkareita on luvassa enemmän raakkujen puolesta kuin talibanin ikeessä kituvien Afganistanin naisten puolesta.