Arvoissaan harhailevat

Tällä viikolla julkistettiin tutkimus alle 35-vuotiaiden arvojen muuttumisesta. En tiedä mistä nämä tulokset aina tulevat, että nuorten arvot olisivat jotenkin muuttuneet aina vain itsekkäämmiksi. Näin hädintuskin kolmekymppisenä sitä kun yrittää epätoivoisesti etsiä merkitystä elämäänsä nimenomaan arvojen kautta. Keneltäköhän ne kysymykset tosiaan kysytään...

Minusta tuntuu, että jos joidenkin arvot ovat muuttuneet, niin nimenomaan vanhempien ihmisten. 60-70-lukujen idealistit taitavat olla aika kaukana yhteiskunnallisesti aktiivisista vanhoista arvoistaan. En jaksa alkaa tässä jankkaamaan itsekkyydestä ja rahan palvonnasta, kun kaikki tietävät muutenkin näiden arvojen vallanneen alaa.

Sitä paitsi kyllähän arvot muuttuvat elämän mukana. Idealistista voi tulla kylmäsydäminen kapitalisti, kun elämä tarpeeksi potkii päähän. Huomaa vain, että kaikki hyvä, mitä olet tehnyt ei ole tuonut itselleen mitään hyvää. Kyllä siinä vaiheessa voi ajatella, että hitto, miksi sitä täytyisi vielä muita ajatella. Ja homma toimii myös päinvastoin, jokin tapahtuma elämässä voi käynnistää päinvastaisen prosessin.

Muistaakseni tuossa arvotutkimuksessa luotettiin poliisiin ja armeijaan ja terveyttä pidettiin tärkeänä. Ja terveys kai onkin kaiken lähtökohta, vaikea sitä on sairaana elämästä nauttiakaan. Pitääkö elämän sitten yhtä nautintoa ollakaan on jo toinen asia. En tiedä, olisiko tuohon itsekkyyden kasvuun syynä vain yksilöä palvova kulttuuri. Ehkä se joihinkin uppoaa, jotka eivät ajattele syvällisemmin. Kai sitä jokainen ihminen on jonkin tason narsisti. Ja tietty itsensä palvonta on tervettäkin, ei muidenkaan ihmisten kautta voi aina elää.

Jotenkin on alkanut vain rasittaa samojen mantrojen toitottaminen. Ihan kuin kaikki ihmiset olisivat itsekkäitä. Nykyisin kaikki on enemmän tai vähemmän hajonnut käsiin, kun mitään yhtenäistä "kansaa" ei ole olemassa. On pienen pieniä kansoja yhdessä isossa kansassa.

Ainakin se mietityttää, että miksi maailman parantaminen koetaan nuoruuden ohimeneväksi muistoksi. Sellaiseksi "ihan kivaksi typeryydeksi silloin ennen". Sanotaan, että kyllä minäkin nuorena uskoin, että asiat muuttuvat. Mutta kyllä se elämä sinuakin opettaa. Ja toden totta on opettanutkin. Mutta silti, ikäänkuin peli olisi menetetty heti kun 30 tulee mittariin. Itsestäni tuntuu, mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tunnen olevani jollain "tehtävällä" tässä maailmassa. Välillä se tuntuu olevan hukassa ja taas välillä tuntuu hyvinkin vahvana minussa. En oikein tiedä, mikä se tehtävä vain on. Mutta ehkä se jossain vaiheessa välähtää sitten kirkkaana.

Arvoista puheen ollen, katselin eilen Aku Louhimiehen Riisutun miehen. Louhimies on jotenkin onnistunut löytämään meidän kolmekymppisten jonkin suuremman tarkoituksen kaipuun. Ja miten vaikeaa sitä on löytää...Oikein innolla odotan Louhimiehen uusia elokuvia aina. Minun oli jotenkin helppo samaistua papin uskonsa etsintään ja siihen kuinka menneisyyttä ei koskaan pääse pakoon, vaikka kuinka yrittäisi. Kun itsekin etsin kovasti jotain, varmaan kai sitten jonkinkaltaista Jumalaa tai merkitystä ylipäätään olemassaololleni.

Ensi viikolla olisi töissä ohjelmassa Sosiaalifoorumi, paikalle saapuu oikein Osmo Soininvaara. Voi olla ihan mielenkiintoinen tilaisuus. Käyn myös kuuntelemassa luentoa "Millainen on tosimies?". Sekin voi olla mielenkiintoista kuunneltavaa, saanpahan nyt sitten vihdoinkin tietää, millainen minunkin pitäisi olla.

PS. Täytyy kyllä sanoa, että Diana Rossilla on yksi maailman kauniimmista äänistä, kun kuutelen paraikaa levyä. Kaunis lauluääni on kyllä suurimmista lahjoista, mitä ihminen voi itselleen saada....