Taivaaseen poistuvat rokkarit

Tämän päivän HS:ssa oli juttu rock-tähtien ennenaikaisista kuolemista. Asiassahan ei ole mitään uutta, niin kuin jutussa sanottiinkin. Tämähän on kaikille rock-maailmaa seuranneille tuttua. Tuhannesta tähdestä sata oli lähtenyt nuorena tästä maailmasta. Eurooppalaiset kuolivat keskimäärin 35-vuotiaana ja amerikkalaiset 42-vuotiaana (Elvis muuten kuoli tuon ikäisenä), mutta amerikkalaisia kuoli eurooppalaisia enemmän. Amerikassa lienee siis kovemmat paineet ja enemmän tappavia houkutuksia kuten tiedämme.

Tavallisimmin rokkarit kuolivat päihteisiin ja jutussa oli hyvä sitaatti tutkimuksesta. "Pop-tähdet voivat kärsiä korkeasta stressitasosta ympäristöissä, joissa alkoholia ja huumeita on helposti saatavilla, mikä johtaa terveydelle vaaralliseen riskikäyttäytymiseen". Kuulostaako vähän hyvältä diagnoosilta! Ja niin ihanan tutkijamaiselta. Ylipäätään rokkarit kuolivat kaksi kertaa todennäköisemmin nuorena kuin tavalliset ihmiset.

Kaikesta huolimatta nuorena kuolleet rokkarit ovat niitä rokkareita, jotka kiinnostavat ihmisiä. Eikä ihme, heidän musiikkinsahan pysyy raikkaana, toisin kuin viidettä comeback-kiertuettaan tekevien kolotusten vaivaamien vaarien. Huomasin juuri, että Dressmanista saa vaatteen mukana Bob Dylan-levyn mukaan. Tuli mieleen, että nuorena kuolemisessa ei todellakaan ole pahaa, jos käy niin kuin Dylanille, on myynyt tämäkin idolini itsensä tosi pahasti. Nuorena kuolleiden musiikissa on jotain taikaa, olen analysoinut asiaa, enkä osaa oikein päättää, johtuuko se taika ajan pysähtymisestä heidän kohdallaan, vai itse musiikista. Kummastakin.

Läpimurron jälkeiset vuodet veivät suurimman osan kuolleista rokkareista. Silloin punnitaan kestääkö sitä paineita vai ei. Ja sopeutuuko keinotodellisuusmaailmaan. Normaalissa elämässä kun dokaaminen joka päivä ei ole hieno asia niin kuin kliseisessä rock-maailmassa. Kaikista nuorimpana kuolleet eivät ehdi aikuistua, vastuuntunto omasta itsestään kun aikuistumista kai on. Ja hieman vanhemmaksi eläneet haluavat pysyä Peter Paneina ja viinalla sekä huumeilla se tietenkin onnistuu.... sen tietää jokainen alkoholistin elämää seurannut. Ihminenhän jää siihen kehitysvaiheeseen, kun päihteet ottavat vallan.

Olen pohtinut, mistä rock-maailman klisee elää nopeasti ja kuolla tulee. Tulisiko se blues-artisteilta? Bluesin perillinenhän rockin eri muodoissaan on. Rokkareita ennen runoilijat olivat rokkareita. Kuoltiin nuorena ja päihteitä käytettiin surutta. Rockissa yhdistyy monta tarinaa, jota tietysti ylläpitää kuolleiden muisto, ja jota aina uudet sukupolvet seuraavat. Taiteilijat ovat ilman analysointiakin ongelmaisia ihmisiä, joten siinäkin syytä ilmiölle.

Ihmisethän aina ihailevat niitä, jotka uskaltavat elää täysillä. Voi ihailla rokkaria, joka elää sitä elämää, mitä itsekin salaa haluaisi elää. Itsekin olen yllättänyt itseni haaveilemasta rokkarin urasta. Elämässä olisi jännitystä ihan eri tavalla kun klo 8-16 elämässä. Saisi vapauttaa taiteellisen petonsa, jota arkielämässä pitää kahlittuna. Tosin en taida olla ehkä kuitenkaan siitä kuivimmasta ja vakavimmasta päästä onneksi kuitenkaan. Ja onneksi sentään elin vaikean jälkimurrosiän, niin kuin se yleensä on, jos ei elä sitä silloin kuin pitäisi. Olkoon se minun rock-kauteni. Olen myös yksinkertaisesti liian vanha toteuttamaan haavettani, enkä osaa soittaa tai laulaa. Minähän haluaisin tietenkin olla laulaja.  Nehän ovat niitä, joita eniten palvotaan ja kuka ei ihannoinnista pitäisi...Kohta kai muuten uskottavan runoilijan ikäkin lipuu ohi.

Sitten on vielä bändäritkin. Olen aina ihmetellyt näiden bändäreiden motivaatiota touhuunsa. Mitä iloa saa jokaisen rokkarin kanssa makaamisesta, kun tietää, etteivät nämä välitä heistä pätkääkään. Itse en ainakaan oikein voisi kunnioittaa ihmistä, joka suostuisi sänkyyn heti tuosta vain.  Rokkareiden taustat ovat monesti vielä aika rikkinäiset, ei ole oikeaa ihmissuhdetta ja välit verisukulaisiinkin ovat olemattomat, sitten vielä kaikki kusettajat jokapuolella. Ei ihme, jos sitä lähtö tulee...

PS. Tänään sain töissä oikean oppitunnin muuten siitä, miten ennakkoluulot jostain kansasta muuttuvat livenä. Olen aina pitänyt kiinalaisia pedantteina ja hiljaisina. Mitä vielä. Kiinalaisdelegaatio pulputti kuin papupata ja halusivat ex-tempore lähteä vielä terveysasemalle ja sielläkin ryntäilivät suuntaan ja toiseen, eikä missään maolaisessa muodostelmassa. Siinä meni suomalaisen konseptit sekaisin. Ihmetys oli terveysasemalla suuri, kun sisään pongahtaa parisenkymmentä kiinalaista kameroineen. Onneksi en itse joutunut hirveästi puhumaan. Terveysalan sanasto kun on jo suomeksi vaikeaa, puhumattakaan tönkköenglannilla...

Flunssakin jatkuu sitkeänä. Joku korkeampi voima kai kosti, kun morkkasin blogissani, että tietyssä iässä valitellaan vain kremppoja. Tai sitten äkisti aloitettu liikunta oli kropalleni liikaa. Ei muuten ole mitään säälittävämpää maailmassa kuin flunssainen tupakoitsija. Kiroan sitä päivää kun jäin ko. aineeseen koukkuun. Kerran pääsin eroon, mutta mistä löytäisin voimaa uuteen yritykseen...