Hymyä huuliin (ainakin tällä kertaa)

Nyt kun olen viime aikoina kirjoitellut liikaa vakavista aiheista, niin ajattelin pohtia, mistä hauskuus tai ilo syntyy itsessäni. Ja kuinka tärkeää se on itse kullekin.

Itse taidan periaatteessa kuulua liikaa murehtiviin ihmisiin. Helposti sitä antaa detaljienkin synkistää pientä mieltään. Ja sitten taas jonkin ajan kuluttua ajattelee, että minkä helvetin takia tuollaisestakin asiasta tuollaisen numeron teki. Taitaa olla meidän kirjoittajien perisynti. Kaikki luova syntyy tietenkin ajattelusta. Vaikka itse "luova hetki", itse synnytys, voi taas olla aika pikainen pyrähdys, vailla ajatusta.

Itselleni on onneksi luoja suonut myös synkistelyhetkien lisäksi aika hyvän huumorintajun. Ja jollain kummalla tavalla huumorikin syntyy tietystä alakulosta jollain selittämättömällä tavalla. Ja olen aika hyvä tuottamaan tilannehuumoria varsinkin itsestäni. Minulle on sanottukin, että minun pitäisi alkaa stand up-koomikoksi.

Taidan kyllä olla kuitenkin liian ujo sellaiseen. Itsestään on helppo tehdä huumoria ja ihmiset yleensä tykkäävät, kun laittaa itsensä alttiiksi naurulle. Kääntöpuolena on tietysti se, että huumorintajuttomat saattavat ottaa liian vakavasti ja menettää "uskottavuutensa". Minua se ei sinänsä haittaa, kun ainakin minut tuntevat tietävät millainen olen.

Joskus olen huumorin kanssa hieman ongelmissakin. En voi olla heittämättä vakavissakin kokouksissa jotain heittoa. Huumorinlajinikin saattaa olla sellainen, etteivät kaikki ymmärrä jotain sarkastiseen kliseeseen verhottua vitsiä. No, ei minua ole vielä ainakaan toruttu. Ehkä ne antavat sen tälläiselle Peter Panille vielä anteeksi, jolta kysytään papereita kolmikymppisenäkin.

Ihmisten naurattamiseen jää myös koukkuun. Ymmärrän miksi koomikot synkistyvät kun heille ei enää nauretakaan. Jos saa hymyn jonkun kasvoille, niin eihän siitä voi olla tulematta hyvä olo. Sitä paitsi kun tekee työtä byrokratian maailmassa, niin aiheista ei tule pulaa. Itse virkamieskieli tarjoaa ehtymättömän kaivon ammentaa. Siitähän monty pythonitkin repivät huumoria. Samoin kun Speden se klassikkosketsi todistusten todistamisesta virastossa.

Huumori pelastaa helposti tosiaan synkkyyden hetkistä. Minun täytyy myöntää, etten varmaan ole hirveän älyllisen huumorin ystävä. Ehkä se johtuu siitä, että sketsiohjelmia katsoo silloin, kun ei jaksa hirveästi ajatella. Voin myöntää katsovani Pulttiboiseja, American Pie yms.alapää ja epä-älyllisiä huumoriohjelmia. Samoin Nelosen sunnuntaihuumorit sarjat ovat hyvää aivojen tyhjennystä. Vanhat suomalaisetkin huumorisarjat, varsinkin Neil Hardwickin naurattavat. Britti kun on...briteissä kun huumori osataan. Sitcomit ovat myös täydellisen ajoitettuja punch linereineen, ettei niitä voi olla oikein ihailematta. Frendit tästä paras esimerkki...

Samoin tykkään Chris Rockista, joka osaa tehdä ennakkoluuloista, varsinkin rotu ja yhteiskunnallisista totuuksista aivan loistavaa huumoria. Esimerkiksi Romano-tv:stä tämä aspekti jäi puuttumaan, koska se vahvisti vain jo Pulttiboisissa luotuja karikatyyreja. Yhteiskunnan hölmöydelle kun ei sinänsä voi olla nauramatta. Sekä päivän ilmiöille. Näihin kai stand up-perustuukin. Suomessakin löytyy hyviä stand up-koomikkoja löytyy, mutta ehkä perinteen puuttuminen näkyy vieläkin Usaan verrattuna.

Hymyä huuliin...