Sosiaalityö ulos kaapista

Tänään olin Sosiaalialan viestintäseminaarissa. Aluksi ajattelin, että jaahas, taas yksi seminaari, missä voi haaveilla omiaan ja piirrellä hymiöitä paperinsivuun. Mutta erehdyinpä, oli itse asiassa tosi mielenkiintoista. Joku saattaa ajatella, että juu, nyt se sosiaalitantta rupeaa taas kirjoittamaan maailman epäoikeudenmukaisuudesta.

Mutta enpä tällä kertaa, ennemminkin kritiikinsäilä kohdistuu sosiaalialaan itseensä. Koska sosiaalipuolellakin pitäisi viestintäpuolella mennä peilin eteen. Tosin samalla tavalla pitäisi mennä terveydenhuollossakin.

Seminaarissa esiteltiin juuri julkaistua tutkimusta sosiaalialan mielikuvasta toimittajien ja esim. tavallisten ihmisten silmissä. Kaikki pitivät sosiaalityötä tarpeellisena, mutta varsinkaan tavikset eivät tuntuneet tietävän, mitä sosiaalityö on. En tuomitse, itsellänikin meni siihen puoli vuotta sosiaali- ja terveysalan tiedottajanakin. Moni ei esimerkiksi miellä päivähoitoa sosiaalityöksi. Tosin päivähoitohan haluaa kunnassa kuin kunnassa epätoivoisesti nimenomaan imagon takia. Ja Kela sekoitettiin ihmisten mielissä kunnan tarjoamiin sosiaalipalveluihin. Sen voin tosin sanoa kokemuksesta, että sellaista asiaa ei tunnu ihmisten mielestä olevan, mihin kaupunki ei olisi syyllinen. Kelankin tekosiin.

Toimittajat pitivät sosiaalialan tiedottamista salamyhkäisenä ja se on kyllä osin tottakin. Sosiaalialalla mennään mielellään suojaan lakien taakse ja kasvoja julkisuuteen (edes oikein johtajatasolla) ei haluta antaa. Kuntien sosiaalityönkin maine nousisi hetkessä, jos niillä olisi samanlainen puolestajapuhuja julkisuudessa kuin esimerkiksi sosiaalialan järjestöillä on, kuten vaikka Pirkko Lahti.

Sosiaalityö on mielellään bunkkereissaan ja leimaa kaikki toimittajat kohua hakeviksi kiusallisiksi pakkopulliksi, eikä yritetäkään hakea yhteistä säveltä. Toimittajat puolestaan eivät ehdi/halua perehtyä sosiaalityöhön syvemmin, siinä sitä sitten on se ikuinen vastakkainasettelu, mitä itsekin työssään joutuu seuraamaan. Ja kohujuttuja sosiaalipuolen asioista on toki aina helppo tehdä. Harvalla päivittäismedialla on aikaa taustoittaa juttuja, tiedän että siellä toimittajat ovat aika kovilla, kun uutisia täytyy saada ja deadlinet paukkuvat päälle. Sosiaalityön olisikin imagonrakennuksessa tukeuduttava aikakausilehtiin, jotka kuulemma mielellään kirjoittaisivat enemmänkin sosiaalityöstä ja joilla on aikaa perehtyä asioihin syvällisemminkin.

Tiettyä ristiriitaa myös kirjoittelussa on. Tärkeimmiksi koettiin lasten ja lapsiperheiden palvelut, mutta mediassa eniten huomiota saa ainakin tällä hetkellä vanhusten palvelut.  Ihmisillä oli myös mielenkiintoinen tapa suhtautua sosiaalipalveluihin. Jokainen piti niitä tärkeinä, mutta kukaan ei uskonut niitä itse tarvitsevansa. Ja ihminenhän haluaa aina marginalisoida asioita. Siten että en minä, mutta ne muut. Sinänsä loogista, mutta johtunee siitä, että ihmiset ei tiedä edes, mitkä kaikki on sosiaalipalvelua kuten edellä kirjoitin. Moni mieltää pelkän toimeentulotuen tai syrjäytyneiden vain käyttävän vain sosiaalipalveluita.

Sosiaalialan kielessäkin olisi petraamista. On sinänsä uskomatonta, että sosiaaliala käyttää niin tylyä ja vieraannuttavaa kieltä, vaikka kyseessä pitäisi olla ihmisläheinen ala, jos mikä. Puhutaan asiakaslähtöisyydestä, vaikka pitäisi puhua ihmisläheisyydestä. Sillä sitä mainetta kohotettaisiin, jos millä. Mutta vaikealla kielellä saadaan kai itsensä ikäänkuin luotaannutettua ihmisistä.

En tiedä, johtuisiko siitä, että on käyty liian hienoja kouluja, ettei osata enää ihmisten kielellä kirjoittaa. Asiantuntijatekstin oletetaankin olevan vaikeaa, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Tosin myönnän itsekin lähettäneeni kapulakielisiä tiedotteita väsyneenä ja kiireisenä, tai jos olen kyllästynyt vääntämään kättä suomennusasusta. Sitäkin joutuu tekemään. Jonkin väitöskirjan mukaan jopa sanomalehtien kieli on etääntymässä läheisyydestä. Itse en välttämättä kyllä allekirjoittaisi tuota väitettä.

Sosiaalityöntekijöiden ammattijärjestö Talentia kampanjoi uudenlaisen kuvan luomiseksi sosiaalityöhön. Saman kuin saisi kuntien sosiaalityöhönkin. Aika monia esteitä on vain ylitettävänä, voin kokemuksesta sanoa. Sosiaalialan viestintää tekisi mielellään (samoin kuin terveyspuolen) enemmän ihmisläheisesti. Joskus sitä tuntuu vain huutavan yksin metsään, kun halutaan pitää kynsin hampain kiinni totutusta.