Ideoita jalostuu

Tänään iski töissä oikein sellainen perinteinen syysahdistus. Aamusuihku vesisateessa heti aamusta varmaan latisti fiiliksen ja maanantai-aamu. Kaikki oli taas niin päin p..tä. Työpaikalla  kysyttiin "että mikäs sulla on?". Pitäisikö minunkin aina päivänsäde olla...Tai sitten olen liian puhelias ja heti huomataan jos en ole. Minussa ei taida olla ainakaan hirveästi pokeripelaajan vikaa, jos kasvoiltani noin helposti fiilistaso luetaan. No, nyt olo on onneksi jo parempi.

Huomenna olen menossa "mieskoulutukseen" eli saan oikein tietopläjäyksen aiheista "Mikä tekee miehestä miehen?" ja "Miehen voimavarat ja niiden hyödyntäminen?". Molemmat aika mielenkiintoisia aiheita. Ja jos saan kirjoitetuksi kivan jutun, sen voisi saada vaikka myytyä jonnekin. Kun aika harvoin lukee ko. aiheista asiallisia juttuja lehdistä.

Niinpä, miehen voimavarat on niitä Suomen vaietuimpia aiheita. Sukupolvien tunteiden näyttämättömyys kun ei ole hirveästi asiaa kohentanut. Joissakin sana varmaan herättää huvittuneisuuttakin. Mutta miehet varmaan yliarvioivat voimavaransa aika helposti. Ainakin itse olen sitä tehnyt, sitä ottaa "taakan" kannettavakseen, kun luulee että sitten sitä on "tosimies". Ja tietyllä tavalla sitä toistaa perinteitä. Sitten tulee mieleen tuo alkoholi, joka on vauriottanut niin montaa sukupolvea, ja eikä kai loppua sillekään tässä maassa näy. Joo, mutta se siitä...

Elokuvakäsikirjoitusprojektini tiimoiltakin on joitakin ideoita pulpahdellut päähäni. Eräs laulu on jotenkin jäänyt mieleeni. Siinä on sellainen draaman kaari, joka vetoaa minuun. Siinä äiti kuolee pojan synnytykseen ja isä syyttää poikaa äidin kuolemasta. Ja poika taas menettää oman vaimonsa ja lapsensa, koska ei saa omaa elämäänsä järjestykseen (tai annetuksi anteeksi itselleen). Jotenkin tarina taitaa tuntua jo vähän liian rankalta, tai ainakin tarinan kirjoittamisessa olisi helppo luisua melodramatiikan puolelle. Tarina ei vain jätä minua rauhaan, varsinkin jos siihen saisi yhdistetyksi anteeksiantoa ja toivoa paremmasta. Mitään itsetuhoon päättyvää kun en haluaisi kirjoittaa.

Toinen idea mikä on pyörinyt mielessäni olisi kirjoittaa elokuva kyynisestä juorulehden toimittajasta, joka suhtautuisi ihmisiin täysin kylmästi ja häikäilemättömästi, mutta sitten löytäisi uskon ihmisiin ja rakkauteen, rakastumalla johonkin tosi erikoislaatuiseen tyyppiin. Oikea lajityyppi voisi olla tragikomedia, vähään niin kuin sellaiseen tyyliin mitä Katharine Hepburn ja Gary Grant tekivät joskus 30- ja 40-luvuilla.

Nämä ovat vasta ideoita, mitään en ole vielä saanut paperille. Täytyisi ekaksi luonnostella jotain ja katsoa lähtisikö homma siitä käyntiin. Muitakin ideoita on tullut mieleen, mutta nämä ovat päällimmäisinä.