Ylpeys, kunnia ja ennakkoluulokin

Ylpeys ja kunnia ja miksei vielä Jane Austenin romaanin mukaan ennakkoluulokin ovat aina ajankohtaisia asioita, vaikka sitä ei aina uskoisikaan. Mistä muustakaan on kyse näissä romanien kahinoissa puhumattakaan näistä kunniamurhista, joita maahanmuuttajat ainakin Ruotsissa ovat tehneet. Ja kunniastahan on kyse Suomessakin monesti kyse näissä parisuhde- ja perhemurhissa. Onkin siis pohdinnan arvoista, mistä kunniassa tai oikeastaan sen menettämisessä on kyse...

Itse kuulun niihin vanhan kasvatuksen saaneisiin, joille on tärkeätä pitää sanansa. En yksinkertaisesti voisi elää itseni kanssa, jos en tekisi sitä, mitä olen luvannut. Jotenkin minusta sellainen mies ei ole mitään, joka ei pidä sanaansa. Olen kai niitä ihmisiä, jotka huolehtivat ja suojelevat liikaakin niitä, joista välittää. Ja tuntee tunnontuskia, jos ei omasta mielestään onnistu tehtävässään riittävän hyvin.

Tosin nykypäivän maailmassahan surutta käytetään ihmisiä hyväksi lupauksista huolimatta, mutta ei kyllä kuulu minun periaatteisiin tai tule kuulumaan. Ehkä sitä tekee "kunnian miehenä" elämänsä tarpeettomankin vaikeaksi, kun monilla muilla ylpeys ja kunnia tuntuvat joustavan tarpeen mukaan.

Minusta ylpeys ja kunnia ovat parhaimmillaan hyviä asioita, vaikka ko. asioihiin liittyvät väkivaltaiset piirteet ovat julkisuudessa ainakin hallitsevina. Näissähän on kyse jonkin kulttuurin vuosisataisesta perinteestä verikostoineen ja kunniamurhineen. Mutta ylpeydestä ja kunniasta ei ole oikeasti kyse näistä asioista. Silloinhan on kyseessä hallitsematon viha tai jokin muu alkuvaisto, joka tällaista tekee.

Jotenkin haikailen ylpeyden ja kunnian suhteen vanhoja aikoja. Vaikea kuvitella, että kukaan uhrautuu nykypäivän maailmassa enää aatteen tai yhteisön vuoksi. Tai minkään suuremman tarkoituksen. Itse olen koko elämäni etsinyt suurempaa tarkoitusta, mutta kun sellaisen löydän, olisin sen vuoksi valmis uhrautumaankin.

Eniten ylpeys ja kunnia ovat hävinneet johtotasolta. Siinä missä laivan kapteeni upposi ennen laivan mukana, niin nykyään syy kyllä vieritettäisiin miehistön vastuulle sun muihin pakokeinoihin omasta vastuustaan. Nykypäivän johtajat ovat varmasti päteviä, mutta heistä puuttuu omistautuminen.Heitä ei kiinnosta tehtävä, vaan oma onnistuminen. Ja jos ei omistaudu, on mahdotonta johtaa uskottavasti ihmisten silmissä. Ihmiset kyllä aistivat ylpeyden ja kunnian johtajistakin.

Entä sitten kunnian menettäminen? Mistä siinä on kyse. Ja nimenomaan siihen liittyvästä väkivallasta. Näissähän on kyse oman kunnian menettämisestä, vaikka syitä haetaan kulttuurista. Ja varmaan vääristynyt sukupolvien ketju edistää tämän jatkumista.

Minusta kunnian ja ylpeyden täytyy palvella jotain suurempaa tarkoitusta. Jotain sellaista elämää suurempaa, mikä ei ole kosto tai kunniamurha. Mikä sitten on elämää suurempaa tarkoitusta, onkin jo eriasia. Tällaisia asioita ovat minun mielestäni omat läheiset, mielipiteen vapaus tai vapaus alistamisesta. Näiden eteen voi kunnian ja ylpeydenkin takia uhrautua.

PS. Jotenkin minusta tuntuu, että ulkomaalaisvirasto voisi katsoa turvapaikan myöntöoikeuksia uudelleen. En ole feministi, mutta minusta melkein jokaiselle arabimaailmasta turvapaikkaa hakevalle naiselle voisi myöntää turvapaikan. En voi sietää sitä, leimattiin sitten minut rasistiksikin, että tietyllä kansanosalla ei ole mitään oikeuksia. Jotenkin tuntuu, että nykyään ei enää saisi millään tavalla arvostella muslimimaita ja heidän tapaansa kohdella eri ihmisryhmiä. Itse he kyllä saavat omasta mielestään arvostella länsimaiden elämäntapaa mielensä mukaan. Länsimaissa sentään ainakin teoriassa toimii tasa-arvo.