Suomalainen kirjallisuus myyköön (itsensä)

Ajattelin kerrankin olla ajankohtainen. Tänään on Aleksis Kiven päivä ja Suomalaisen kirjallisuuden päivä. Oletteko muuten pohtineet, että joka päivä on Jokin päivä. Itse olen päivistä tipahtanut, minulle riittää hyvin pitkälti, kun tiedän mikä päivä ylipäätään on kyseessä.

Kukahan omistaa oikeudet muuten päiviin? Voisiko sitä ostaa itselleen oman päivän? No, kai sitä varten täytyy olla jotenkin merkittävä henkilö. Amerikassahan käsittääkseni voi ostaa joissain kaupungeissa oman päivän itselleen. Italiassa kuulemma voi ainakin ostaa itselleen aatelisarvon, kun köyhtyneet aateliset myyvät satoja aatelisarvojaan. No, taidanpa jättää ostamatta. Paroni Pesonen kuulostaisi lähinnä huvittavalta tai jostain lastenohjelmasta karanneelta.

Mutta jos palaan itse suomalaiseen kirjallisuuteen. Kauko Röyhkä suomi tässä jossain Ylen ohjelmassa suomalaista nykykirjallisuutta oikein olan takaa. Julkaistava materiaali on kuulemma keskinkertaista, yllätyksetöntä ja kirjailijoiden täytyy olla mediaseksikkäitä. Kauko on kyllä aivan oikeassa. Mikään puolikuolleen näköinen nälkätaiteilija ei taitaisi päästä julkaisemaan. Ellei häntä sitten nimenomaan markkinoitaisi romanttisena nälkätaiteilijana. Tämä ulkonäkövaatimus taitaa koskea tosin pääosin naiskirjailijoita. Oletteko nähneet aikoihin muuta kuin kauniita esikoisnaiskirjailijoita julkisuudessa? Miehille pieni kaljamaha tuo kirjailijana vai markkinallista lisäuskottavuutta.

Kirjailijoidenkin täytyy siis olla brändätä itsensä, juosta Uutisvuodossa tai kaiken maailman tv:n muuttumisleikeissä. Mutta, mutta... onko tuo nyt niin uusi asia? Kyllä kirjailijat ovat varmaan aina olleet tietoisia itsestään ja varsinkin egostaan. Uskaltaisin väittää, että Eino Leinosta lähtien kaikki kirjailijat ovat enemmän tai vähemmän rakentaneet itsestään tuotetta. Ajat ja keinot ovat toki aina erilaiset. Ja ennen televisiota mediakuvan rakentaminen itsestään oli kovin paljon helpompaa. Pelkät sanatkin riittivät kirjailijalle.

Joskus aiemmin pidin ns. nälkätaiteilijoita ainoina oikeina taiteilijoina. Ja oma romanttinen viehätyksensä siinä toki on. Mutta karu tosi-asia vain on, että kirjailijankin on oltava monipuolinen persoona, mikäli meinaa pärjätä. Elämänhallinta ei ole koskaan ollut kirjailijoiden parhaimpia puolia, mutta epäilenpä, ettei kustantajat maksa enää förskotilla hirveästi ryyppykeikkoja. Tai sitten täytyy ainakin myydä kosolti kirjoja, että piikki on auki.

Ehkä kirjailijoiden muuttaminen mediaseksikkäiksi on kustantajilta niitä epätoivoisia tekoja, millä kilpailla muiden viihteen alojen kanssa. Kirjailijat kyllä pyörivät höpölehdissäkin, mutta superjulkkiksia he harvemmin ovat. Näyttelijät puhumattakaan muusikoista ovat ajaneet ohi. Kirjailijat yksinkertaisesti puhuvat liian vaikeita. Kansalle täytyisi selventää sanoma, ainakin mikäli haluaa lukijoikseen muutakin kuin kulttuuria harrastavia keski-ikäisiä rouvia.

Peter von Baghin Suomalaisuuden sininen laulu- tv-sarjassa kirjallisuuden kultapäivien sanottiin loppuneen 50-luvun alussa lainsäädännöllisistä syistä. Sitä ennen laki oli taannut kirjallisuudelle verohelpotuksia suhteessa esim. elokuviin. Voi hyvin pitää paikkaansa. Täytyy kuitenkin muistaa, että kirjallisuuskin koostuu kirjailijoista. Jokin persoonahan voi muuttaa kaiken. Tai jokin uusi kirjallisuuden genre lyödä läpi itsensä niin totaalisesti, että se räjäyttää julkisuuspankinkin. Ja suomalaiset lukevat yhä paljon, mikä on kai maailmanlaajuisesti poikkeuksellista. Joten itse näen loppujen lopuksi suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuuden hyvänä.

PS. Huomenna olisi taas palattava töihin. Ehdin juuri tottua rauhaan. No jaa (työkännykkä kyllä on soinut ja muuta kännykkää kun ei ole, niin ei sitä voi kiinnikään laittaa). On ollut mukava lukea (Bon Dylanin muistelmia ja Juicen runokokoelmaa) ja kirjoitella. Varsinkin kun olo on paljon parempi.