Personal Jesus

Eilen lojuin kotona taas jossain ihmesairaudessa, joka minua vaivasi kuukausi sitten ja nyt taas. No, annoin periksi ja menen huomenna lääkäriin. Jospa minulla on joku keuhkoputkentulehdus tai jotain. Minun on helppo patistaa muita lääkäriin, mutta vaikea mennä itse. Tulenpahan edulliseksi yhteiskunnalle :) Paitsi tietenkin jos sairastuu oikein kunnolla.

No, joka tapauksessa, sohvalla/sängyssä lojuessa kipeänä tietynlaisessa toisessa todellisuudessa on aikaa katsella ja kuunnella kaikenlaista, varsinkin kun kipeänä ei anna taustahäiröidenkään enää häiritä. Joskus aikanaan ostin Franco Zeffirellin Jeesus Nasaretilainen -elokuvan. Katselin sen. Ei se nyt oikeastaan ole Jeesus-elokuvien parhaimmasta päästä. Ehkä keskitasoa, vaikka puolihollywoodia elokuvassa onkin. Oma suosikkini on Scorsesen Kristuksen viimeinen kiusaus. Mel Gibsoninkin version haluaisin nähdä.

Jeesusta voi tosiaan sanoa sen musikaalin sanoin Jesus Christ Superstariksi. Jeesus on se alkuperäinen tarina ja tähti. Miehessä jossa yhdistyy karisma ja tehtävä. En ota kantaa Jeesuksen olemassaoloon. Ainakin hän innoittaa ihmisiä tänäkin päivänä ja se on hyvä. Hyvän sanoma pahaa vastaan on kaikissa muodoissaan oikeaa asiaa. Yhtä asiaa ihmettelen, miksi Jeesus-elokuvissa Jeesuksella on aina siniset silmät. Aika harvalla niillä seuduin sellaisia on. Vähän autenttisuutta, pliis...

Se mikä uskonnoissa ja Jeesuksen suhteen ärsyttää, on se, että jotkut tekevät aina omasta katsantokannastaan sen ainoan oikean. Loput ovatkin sitten syntisiä ja huonoja ihmisiä. Ainakaan nämä ihmiset eivät ole opiskelleet Jeesustaan oikein. Jeesushan nimenomaan halusi tavoittaa syntiset ja tuoda lohtua. Sitä ennenhän Jumala oli ollut pelkästään armoton rankaisija, vailla anteeksiannon ja rakkauden sanomaa. Ihmisessä taitaa olla aina tuomitsijaa valmiina, mutta ei niin paljon ymmärtäjää. Kärsivällinen ja lempeä rakkaus on parannustyössä tehokkaampaa kuin ankara vihan sekainen.

Jeesuksen sanomassa pidän siis hyvyyden ja paremman maailman sanomasta. Samaa parempaa maailmaa ovat monet ideologiat ja kirkot tavoitelleet. Yleensä kaikki vain jähmettyy yhden totuuden saarnaamiseen ja kaikki muut ovat väärässä. Alkukristillisyydessä näin ei ollut. Samoin tulee mieleen 1800-luvun punapapit kurjimmista kurjimmissa slummeissa ja hiilikaivoksissa. Keski-Amerikassa kirkolla on myös vapautuksen sanoma tallessa.

Ei sillä, ettei suomalainen kirkko pitäisi heikommista huolta, vaikka se kuuluisi osin myös yhteiskunnalle. Olemme palaamassa kai jollain aikataululla vanhaan aikaan siinä suhteessa, että kirkolle kuuluvat sairaat ja köyhät.

En tiedä, mutta jotenkin tuntuu, että kaikissa liian kuuluisaksi tulleissa herää jokin "sisäinen kristus" esiin. Oletteko esim. nähneet Michael Jacksonin Earth Song-videon. Siinähän kaveri valkoiseen kaapun pukeutuneena lopettaa sademetsien tuhon jalkaa polkemalla. Sama vika on monella rock-tähdellä kuten Bonolla, joka pelastaisi vaikka yksin maailman. Vaikka sinänsä maailman pelastaminen on jees juttu. 

Jeesushan oli marttyyri. Ihminen on itselleen pahin tuomitsija. Jos Jeesus kuoli ristillä ihmisten takia, ihminen kuolee itsensä takia pahimmassa tapauksessa oman mielensä ristillä.

Personal Jesus.