Kirja-arvio: Yahya Hassan - runot: Runoilijan tuskanhuuto!

 

Palestiinalaistaustainen Yahya Hassan oli yli 10 vuotta sitten sensaatio. Hänen runokirjansa myi kotimaassaan Tanskassa yli 100 000 kappaletta, mikä lähentelee runokirjalle ihmettä. Oikeastaan mille tahansa kirjalle. Hän itse kuoli 2020 ja ehti julkaista vain yhden runokirjan esikoisensa lisäksi. 

Hassanin runot ovat kyllä erinomaisia. Isoilla kirjaimilla, sananmukaisesti, kirjoitettua proosarunoa. Monesti kuin tuskanhuutoa ja vahvasti omaelämänkerrallisia. 

Mutta mikä Hassanista tekee poikkeuksellisen runoilijan, hän ei pidättele mitään. Hän kiroaa niin Tanskan (väkivaltaiset) sossut,  islamin kuin eritoten oman isänsä. Ja itsensä. Tämä kaikki sitten koitui hänen kohtalokseen. 

Jo kieli on rohkeaa, rasististakin, omaa taustaa ja muita kansanryhmiä kohtaan. Valkonaamalta moista ei siedettäisikään. 

Mutta ei Hassaniltakaan. Koska Hassanin käsitys islamista erosi jyrkästi Helsingin Sanomien ja Ylen meille antamasta positiivisesta kuvasta, hän sai runsaasti tappouhkauksia. Ja kun islamista on kyse, ne on aina syytä ottaa vakavasti.

Hassan kuului siihen epäonniseen pakolaisten ensimmäiseen sukupolveen joka ei kuulu oikein mihinkään. Ei vanhaan maahan, mutta uusi maakaan ei hyväksy. 

Hassan ajautuikin rikoskierteeseen eli mikään enkeli hän ei ollut. Tosin lähes mielipuolisen väkivaltaisen isän kynsistä pääsyn jälkeen on pieni ihme, että hän  pääsi edes jossain vaiheessa jaloilleen. Väkivalta oli aina hänen elämässään läsnä. Jo alusta lähtien.

Olisi ollut mielenkiintoista miten hänen runoutensa olisi kehittynyt, jos hän olisi elänyt kauemmin kuin 25 vuotta. Aika vain loppui kesken.