Teatteriarvio: Ryhmäteatteri - The Poet of Finland: Suurmiehen takana on uhrautuva nainen

Lippu saatu Ryhmäteatterilta. Mielipiteet ovat omiani.

Ryhmäteatteri on tehnyt mielestäni mieleenpainuvan kuvauksen runoilija Pentti Saarikoskesta ja varsinkin hänen avioliitostan Tuula-Liina Variksen kanssa. Sen tarkoituksena on ollut nostaa Tuula-Liina keskiöön Pentin takaa ja se onnistuukin siinä osittain. Itse tosin tutustuin Tuula-Liinan kolumneihin Kansanuutisissa, ennen kuin Pentistä tiesin mitään.

Näytelmän pohjana on ollut muun muassa Tuula-Liinan kirja avioliitostaan Pentin kanssa. Kilpikonna ja Olkimarsalkka on mielestäni erinomainen kuvaus siitä, kuinka rakkaudessa toinen antaa kaiken ja toinen ottaa kaiken. Tuula-Liinan kaltaisia uhrautujanaisia Suomessa riitti ennen vanhaan.

Tämän uhrautuja-Tuula-Liinan Minna Suuronen tavoittaa lähes lapsenomaisella tyylillään, kunnes liika on liikaa. Muut näytelmän naiset ovat taas seireenejä, jotka yrittävät kutsua Penttiä Tuula-Liinalta pois. Pentti on ymmärretty hajoittaa kolmen näyttelijän työksi, joten Pentti ei vie näytelmässä kaikkea tilaa. Tähti hän on silti. Sille ei voi mitään. Jos ei pysy kärryillä, missä Pentti aina menee, niin Pentillä on aina Pentti Saarikoski-paita päällään. 

Näytelmän on sanottu murtavan neromyyttiä. Osittain se siinä onnistuukin. Käy ilmi, että Saarikoski oli mulkku mieheksi. Hän tehtaili lapsia vailla aikomustakaan huolehtia heistä. Naisten kanssa pelattiin vaimon silmien alla ja tietenkin se ainainen ryyppääminen. Saarikoski oli itsekin neromyytin uhri ja tarvitsi aina naisen äiteilemään ja huolehtimaan itsestään.

Kuvaamalla Pentin mulkkuutta näytelmä samalla tahtomattaan vahvistaa neromyyttiä. Kaiken sekoilun rinnalla kun syntyi hyvää kamaa. Mulkkuutta muuten alleviivattiin hieman erikoisella tavalla heti toisen näytöksen alussa, kun jotenkin gayn oloiseksi muuttunut Pentti tekee sateenkaarimuovailuvahasta kullia. En oikein loppujen lopuksi ymmärtänyt tämän tarkoitusta. Tosin se palvelee huumorina, jota näytelmään on onnistuttu tunkemaan ihailtavalla tavalla.

 
Heti näytelmän alussa vesi alkaa lorista ja jos on tarkkana, ymmärtää mistä on kyse, kun Tuula lausuu Pentin sanat elämästä maljana, joka täyttyy. Lopussa Tuula onkin keskellä vettä altaassa, johon Pentti ja muut viskovat roskiaan ja yrittää itsemurhaa. Vasta sen jälkeen hän ymmärtää elää itselleen eikä muille, kuten on koko elämänsä tehnyt. 

Kaiken kaikkiaan hyvää ja oivaltavaa teatteria parhaimmillaan. Johanna Isokosken lied-laulu luo aavemaista ja kohtalokasta tunnelmaa. Jos liediä on mukana, silloin tekijät ovat ymmärtäneet jotain olennaista. 

Varsinkin kun Aina Bergrothin teksti vetää näytelmää eteenpäin kuin veturi.  Ja jos Riikka Oksanen teki näinkin ajatuksia herättävän ohjauksen heti ensimmäisenä ohjaustyönään Ryhmäteatterin johtajana, lupa on odottaa paljon tulevaisuudessa.

En tosin tiedä, miksi tämänkin näytelmän nimi täytyy olla englanniksi. Se on kuin joku virus joka leviää kulttuurissamme.