Luettua: Eila Kivikk'aho: Sinikallio: Viattomuutta tykkien jylyn takana

 

Olen aina pitänyt suomalaisesta 20-40-luvun runoudesta. En taida mitallisia runoja, en tosin koskaan ole yrittänytkään kirjoittaa sellaisia. Hiottuja vanhoja runoja on mukava lukea uuden lyriikan väliin, vaikka osaltaan vanhempi runous kärsii tiettyjen sanojen ja käsitteiden vanhentumisesta. Aikansa lapsena niitä kannattaa aina lukea. 

Nyt tutustuin Eila Kivikk'ahon esikoiskokoelmaan Sinikallio. Toista kertaa en muuten kirjoita enää sukunimeä, kun en jaksa kaivaa tuota heittomerkkiä vai mikä onkaan jostain. Kokoelma on vuodelta 1942. 

Sodan varjot siinä näkyvät silti kohtuullisen vähän. Eihän Eila rintamalla tietääkseni lottana ollutkaan. Yksi runo on sankarivainajien muistolle, mutta luovutetun Karjalan romantiikkaa löytyy sitäkin enemmän maaseudun jotenkin romanttisen surullisena kuvauksena. Hänethän tunnettiin Karjalan evakkojen suosikkirunoilijoina.

Paljon Eila kirjoittaa tunteista luonnon kautta, mikä tuohon aikaan oli aika tavallistakin. En sitten tiedä, olemmeko nykyisin kadottaneet yhteyden luontoon, kun harvoin luontoromantiikkaa enää lukee. 

Tyyliltään Eila ole kuitenkaan 40-luvun runoilijoista perinteisimmästä päässä, koska mielestäni hänen sanansa eivät ole sievisteleviä, ennemminkin viattomia. Olihan hän kokoelmaa kirjoittaessaan vielä kohtuullisen nuori.

Kommentit

Suositut tekstit