Luettua: J-K. Huysmans: Vastahankaan: Dekadentin oudot sekoilut päässään

 


Joris-Karl  Huysmansin Vastahankaan on hämmentävä kirja. Jos sellaisen lähettäisi nyt kustantajalle noin 140 vuotta ilmestymisensä jälkeen se tulisi kustannustoimittajalta bumerangina takaisin. Se on kuin Alastalon salissa helvetistä. 

Tätä kirjaa on sanottu dekadenttein raamatuksi. Ja eihän sillä ole tekemistä todellisuuden kanssa. Läpeensä mädäntynyt aatelissuvun vesa Des Esseintes kyllästyy Pariisin tyhjää jauhavaan ihmisistöön ja muuttaa erakoksi maaseudulle sekoilemaan omassa päässään ja puimaan kotinsa kirjoja ja kukkia. Ja tätä riittää kirjassa sivutolkulla. Des Esseintes on itse kova jauhamaan tyhjää sivutolkulla.

Miten sitten törmäsin tähän dekadenttiin klassikkoon? Luin Michel Houillebecqin Alistumisen, jonka kyyninen yliopisto-opettaja oli Huysmans-asiantuntija. Lainattavahan oli sitten kirjailijan tunnetuin teos. Vastahankaan olo on muutenkin aina kannatettavaa.

Varsinkin kun Huysmans kuulemma kirjoitti kirjansa työalalla ministeriössä työajalla. Ajatelkaa, jos joku nytkin sisäministeriössä kirjoittelisi dekadenttia mestariteosta.

Olen ollut ulkopuolisten ranskalaisten kirjailijoiden fani, vaikka en mikään asiantuntija olekaan. Täysin tuntematon nimi Huysmans oli silti etukäteen minulle, vaikka Vastahankaan on kuulemma vilahtanut Dorian Grayn muotokuvassakin. 

Kirjan kirjalliset ansiot eivät ehkä ole sieltä kovimmasta klassikkopäästä. Sen lukee, mutta jos jaksat lukea munkkitaiteesta 1200-luvulla sivutolkulla niin olet löytänyt oikean kirjan itsellesi. Parhaimmillaan kirja on kuvaillessaan päähenkilönsä päänsisäistä sekaisuutta. Ylitsevedettyä dramatiikkaa kuten dekadenssiin sopii. 

Yhteiskuntakritiikkiäkin löytyy, mikäli sellaiseksi näkee sen, että Des Esseintes jättää ihmiset taakseen. Ottaen mukaansa tietenkin palvelijat, kuten hänen yhteiskuntaluokalleen kuului. Eiväthän he palvelijoita ihmisinä pitänetkään. 

Mutta jos kiinnostaa ranskalainen dekadenssi, niin kääntyisin edelleen sen oikean pimeyden prinssin, Charles Baudelairen puoleen. Hänen teksteihinsä ihastuin jo teinipoikana.


Kommentit

  1. Tuo vertaus Alastalon salissa helvetistä sai nauramaan ääneen ;D On kuulemma kärsivällisyyttä koetteleva opus, toisaalta olen nuorena, 17-v-, hurahtanut Päätalon Ii-joki -sarjaan ja paukuttelin noin 13 000 sivua neljässä kuukaudessa. Vuoden päästä aloitin uutta osaa ja sain luettua sata sivua, ihmetellen edellisvuoden intoilua, aivan saatanan pitkäveteistä... Elämä on.
    Nykyajan dekadenssin mestariteos Dirt toimii aikansa, siis Mötiköiden kirja, kohtuu räväkkää dekadenssia, ihme kun ovat hengissä kaikki neljä. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Päätaloon en ole pystynyt muutamia irtokirjoja lukuunottamatta. Dirt tosiaan toistaa itseään. Sekoilustakin menee maku, kun sitä on liikaa.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit