Kuka kertoo kovimmin?

 

Anna Kontulan elämäkertakirja Leipää ja ruusuja kuuluu niihin kirjoihin, joita ei tarvitse enää lukea. 

Niin hyvin Annan kirjaa on jo referoitu mediassa, että miksi ihmeessä kirjan enää ostaisi. Liika julkisuus ei sekään ole hyväksi. 

Lähes samaan aikaan kirjan kanssa tuli ulos Annan Hesarin Kuukausiliitteen haastattelu. Itselleni ei ole aivan selvää, mitkä kaikki asiat ovat kirjassa ja mitkä haastattelussa, mutta väliäkö tuolla. Juorut ovat tärkeintä.

Tähän mennessä olemme joka tapauksessa saaneet tietää Annan myyneen itseään 16-vuotiaana, josta syntyi keskustelu huoraamisen normalisoinnista, Kimmo Kiljusen höpisseen sekavia tissijuttuja, Annan tulleen raiskatuksi toisen vassarin toimesta ja Annan pitäneen kirjaa sadoista rakastajistaan ja rakastajittaristaan. Aikamoista.

Anna on kieltämättä erikoinen tapaus. Kommunisti, jolla on sijoitusasuntoja. Nykyvasemmistolaisen kuva. Eihän vasemmistosta taida oikein karvaperseproletariaattia tai edes työtöntä enää löytyä.

Hänen kirjurinaan on toiminut muuten kirjakopioskandaalissa ryvettynyt Journalistin ex-päätoimittaja Maria Pettersson, joka tietenkin pelastettiin heti Hesarin suojiin, ettei kortistoon joudu sentään.

Pitkään Suomessa elämäkertakirjat olivat kesyjä. Mikäli kohde oli elossa. 

Nythän kuolleista kirjoitetaan loputtomiin elämäkertakirjoja. Parhaimpina esimerkkeinä Juice Leskinen ja Irwin Goodman. Vuosi on ollut huono, jos ei heistä vähintään yhtä elämäkirjakertaa tule, joissa kerrotaan samat tarinat kuin aina ennenkin. 

Nyt julkkikset ovat heränneet, että runkkua täytyy elämäkertakirjoissa olla. 

Anna Kontula siitä esimerkkinä. Häneltä tosin mitään kesyä olisi ollut vaikeaa odottaakaan. Tuomas Enbuske lupailee jo tässä vaiheessa tulevan elämäkertakirjansa olevan kovaa kamaa. Puhutaan kokaiiniriippuvuudesta yms. Rikkailla kun on paremmat aineetkin. 

PS. Kovaa settiä löytyy myös blogisäeromaanista Rumasatu.