Kirja-arvio: Kai Häggman - Pahansisuinen - Jouko Turkan elämä

 

Kai Häggmanin kirjoittamaa Jouko Turkan elämäkertaa Pahansisuinen - Jouko Turkan elämä mainostetaan ensimmäiseksi Turkka-elämäkerraksi. Nyttemmin Turkka-elämäkertoja taitaa olla yhteensä kolme. Ihmeen kauan tämä vyöry antoi odotuttaa itseään. 

Niin innostunut Turkasta en ole, että jaksaisin näitä kahta muuta Turkka-kirjaa kahlata läpi. Eniten pidän muutenkin Turkan omista kirjoista. Ne ovat todellista anarkismia kaikkine Turkka-kliseineen. Turkan traumatisoimat oppilaatkin ovat kirjoittaneet hänestä runsaasti. 

Jouko Turkkahan on melkein 10 vuotta kuolemansa jälkeenkin kiinnostavin teatteri-hahmo heittämällä. Teatteri on pitkälti painunut Turkan jälkeen takaisin Turkan vihaamaan tädeille sopivaan teatteriin. Tädithän teattereita pitävät pystyssä. 

Hän oli ristitiitainen kun mikä. Ei mikään miellyttävä mies millään mittareilla. Vanhaan pappissukuun syntynyt Turkka oli julma ja sadistinen mies, jolla oli visio. Joka tosin hapertui loppua kohden.

Hän sai pitkään mellastaa, sillä eli vielä neromyytin aikoja, mutta kaikkea hänkään ei saanut anteeksi. Nykyään hän ei pääsisi edes teatteria lähelle. Loppujen lopuksi hänet muistetaan teatterikorkeakoulun ajoistaan, eikä varsinaisista ohjaustöistään.

En tiedä mitä Turkka-elämäkertaa entinen Turkan oppilas Ilkka Heiskanen kutsui tylsäksi kuin verovirkailijan torstainen slipoveri. Siltä tämäkin elämäkerta tuntui pitkälle aina loppupuolelle asti, kunnes kirjoittaja alkaa haukkumaan persuja että Turkkaa. 

Kirja pysyttelee pitkään vain Turkan töiden analysoinnissa. Mikä sekin on virkistävää, kun nykyään täytyy vaikka väkisin repiä kohua iltapäivälehdille jo markkinoinninkin takia.

Lopussa kirjoittaja intoutuu haukkumaan Turkkaa oikein olan takaa. Turkka on julma, ilkeä, misogynisti ja vielä homofoobikkokin. Varmasti hän oli kaikkea näitä. Mieleen vain tulee, miksi kirjoittaja on halunnut tehdä tämän elämäkerran jos Turkka kerran on niin vastenmielinen hahmo.

Turkka ei ollut kohtuun ihminen. Jo 90-luvulla häneltä loppui teatterityöt. Viimeinen ohjauskin taidettiin lopettaa kesken kaiken kun Turkka meni jo liian pitkälle, kun kutsui yleisöstä likaiset sedät nuolemaan naisnäyttelijän rinnoilta marmeladia. 

Turkan sielunelämän sisuksiin tämä kirja ei ponnista. Tosin haluaisiko siihen kukaan.

Aikalaisia olisi elossa, mutta kirjailija on turvautunut elämäkertoihin ja lehtihaastatteluihin. Ne toki ovat herkullista luettavaa, sillä Turkka osasi provosoinnin taidon. 

Jos Turkka aluksi näytteli hullua, niin lopuksi hän oli sitä keräillen kiviä kotitalonsa pihamaalta.