Elokuva-arvio: Pölynimurikauppiaat: Lama-ajan kulttiklassikko

 

Nyt se taas tuli televisiosta. Nimittäin pölynimurikauppiaat, josta on pitänyt kirjoittaa useasti. Tuo lamavuosien kulttiklassikko, jolloin paskaduunit maistuivat kansalle, kun muutakaan ei enää ollut.

Pölynimurikauppiaat vuodelta 1993 on suomalaisia dokumenttiklassikoita. Sen jaksaa katsoa aina uudelleen. Nykypäivänä ovelta ovelle -kauppiaita ei juuri ole, kun eivät he pääse edes rappuihin sisään koodien ohitse. 

Ovelta ovelle -kauppias on niin eksoottinen ilmestys, että pääsisi jo harvinaisuutensa takia sisälle ja häneltä ostettaisiin ylihintainen hierova pölynimuri, vaikka Lidlistä saisi jo 50 eurolla pölynimurin.

Dokumentin päähenkilö, juuri myyjän työnsä aloittanut Kimmo on nallekarhumainen, jolla on ysäritakatukka, liian kiltti mies myyntimieheksi, joka ei saa myytyä yhtään pölynimuria. 

Ei edes sympaattisuutensa takia ja ei edes kaltaisilleni ihmisille, jotka eivät osaa sanoa ei ja kiitollisena saamastaan huomiosta ostavat mitä tahansa.

Kimmon tuskaan on helppo samaistua. Kukapa meistä haluaisi pimputella ihmisten ovikelloja ja yrittää myydä toivottomasti pölynimureita. Samaan aikaan kun sinut halutaan vain ulos asunnosta.

Toinen dokumentin myyjistä, Kristiina, taas osaa myydä. 

Hän ei tunnu välittävän siitä, että myy itselleen tulosvastuullisesti sellaista, mitä ihmiset eivät edes tarvitse. Hän haluaa palkintomatkoja ja kunniaa, vaikka kropassa jäytää syöpä.

Kolmas myyjä, joviaali Heimo, myy perähikiälle haluttomille pölynimureita, vaikka pirteissä ei edes melkein sähköäkään.  

Pölynimurikauppiaiden tukikohdassa sitten vittuilee myyjille oman elämänsä sarasvuo huonoista myynneistä. 

Menisi itse myymään haluttomille surkeaa. 

Kavalkadista puuttuu vain Paha maa -elokuvan Sulevi Peltolan näyttelemä pölynimurikauppias-hahmo. 

Tämä kaikki on 90-lukua parhaimmillaan ja dokkarihahmot aitoja. Unelmien murskaamista ja epäonnistuneita unelmia paremmasta elämästä.