Kirja-arvio: L. Onerva - Siivet: Runoja vuosilta 1945-1952: Runoja unohduksesta
L. Onerva oli monipuolisesti lahjakas ja aivan tavattoman tuottelias. Hannu Mäkelän Onervan julkaisemattomista runoista toimittama Siivet tietää kertoa, että SKS:n arkistoista löytyy peräti yli 100 000 Onervan runoa.
On siinä ollut Mäkelällä kahlaamista. Hänhän on kirjoittanut paljon niin Leinosta kuin Onervasta muutenkin.
Ja muuten Onervan piirrokset vielä valtavan runomäärän päälle, joissa usein pääosassa oli Onervan vaikuttavat silmät.
1940-luvulla Onerva toimitettiin mielisairaalaan. Syynä ei niinkään ollut Onervan mielisairaus vaan Onerva haluttiin erottaa Madetojasta. Suhde oli toksinen ja päihteiden täyttämä. Ja lieko syynä myös se, että Onervan äiti oli aikanaan toimitettu mielisairaalaan. Kuka tietää.
Onerva oli kuitenkin tuottelias mielisairaalassa aina siihen asti kunnes pääsi "elinkautisestaan" ulos Madetojan kuoltua 1947. Vankilahan tuon ajan mielisairaala olikin, toimivia lääkkeitäkään kun ei ollut edes keksitty.
Onervan runot ovat synkkääkin synkempiä, mutta siitähän minä tykkään. Runsaasti niissä on samojen aiheiden toistoa, mikä ei ole ihme runojen valtavan määrän takiakin.
Hän koki elämänsä olevan ohitse, vaikka kuolikin vasta 1970-luvulla. Ei ollut enää rakkautta, ei toivoa, ei mitään. Ei ole sinänsä ihme, jos hän koki tulleensa hylätyksi. Sitähän hän käytännössä olikin.
Runoissa on runsaasti kaipuuta, vanhojen kuolleiden ystävien muistelua, yksinäisyyttä. Menetettyä toivetta uudesta rakkaudesta.
Onerva koki kuitenkin vahvasti kutsumuksensa kirjailijana, vaikka olosuhteet olivat surkeat. Mitassa kirjoitetut runot soivat jylhästi, mutta löytyypä kokoelmasta jopa yksi mitaton, dadaistinenkin kokeilu.
Kommentit
Lähetä kommentti