Kirja-arvio: Christer Kihlman - Tuuliajolla tappion maisemissa: Porvariston hillitty masennus

 

Suomenruotsalainen ahdistus on suosikkejani, ainakin kun siitä kirjoittaa Christer Kihlman. Tässä tosin kyse on porvariston hillitystä masennuksesta ja elämän tuskasta. Charmista ei tietoakaan.

Monologiromaanissa Tuuliajolla tappion maisemissa Kihlman tilittää 1980-luvulla ikääntymistään ja vaimonsa uudesta suhteesta. 

Kihlman tuntuu olevan kirjassaan jo valmis kuolemaan, mutta eli vielä pitkään. Toksinen avioliittokin kesti käsittääkseni loppuun saakka. Tämä lyhyt alle 100-sivuinen kirja on täyttä asiaa alusta loppuun. 

Kuin paras autofiktio niin tämä kirja on tavattoman aito. 

Ainakin se on ollut totta Kihlmanille itselleen. Kihlman matkustelee maailmalla poikaprostituoitujen perässä samaan aikaa kun nuori poika lämmittää Kihlmanin aviovuodetta. Hän tulee pahoinpidellyksi maailman syntisillä kujilla ikään kuin toivoen kuolemaansa.

Kihlman tunnustaa että vaimon suhde on hänen omaa syytään. Hän itse hylkäsi perheensä eikä huomioinut vaimoaan. Nyt hän kituu ja kärsii ja tuntee jopa mustasukkaisuutta. 

Kihlman kokee myös kuolleensa ja menettäneensä kykynsä kirjailijana. Hän sanoo, ettei osaa enää hahmottaa ja varastaa ihmisiltä heidän elämäänsä teoksiinsa. 

Samaan aikaa kun potenssikin latistuu. Eikä Kihlman montaa kirjaa tämän teoksen jälkeen julkaissutkaan.

Jokainen joka on käynyt eksistentaalista kriisiä läpi ymmärtää mitä se vaatii. Itsensä nöyryyttämistä ja tuskaisia hetkiä, onko kaikki ohi. 

Siitä tässäkin kirjassa on kyse.  Vailla helpotusta. Tuska vain jatkuu, kun ei ole jäljellä nuoruuden unelmia.