Kirja-arvio: Annie Ernaux - Isästä Äidistä: Luokkanousun tuska ja häpeä
Luokkanoususta kertoo yhden suosikkikirjailijani, Nobel-voittaja Annie Ernauxin Isästä Äidistä. Teos on omaelämäkerrallinen tuttuun Ernauxin tyyliin. Ranskassa ne ovat julkaistu erillisinä kirjoina, mutta Suomessa fiksusti Annien isän ja äidin tarina on yhdistetty yhteen kirjaan. Niissä onkin paljon samaa.
Kirjasta välittyy kuva, että vanhemmat jäivät Annielle kovin vieraiksi. He olivat ikään kuin tuttuja ja rakkaitakin, mutta lopulta täysin vieraita. Annien ikäluokassa ei ehkä kovin poikkeuksellista. Annie on syntynyt 1940. Toisin kuin vanhempansa Annie pääsi kouluihin ja opettajaksi. Iso rouva vielä 1960-luvulla Suomessakin.
Molemmat vanhemmat olivat ahkeria työihmisiä, halusivat sitä tai eivät. Vaihtoehtoja ei ollut. Molemmat häpesivät köyhiä lähtökohtiaan, vaikka etenivät oman kahvila-kaupan omistajiksi.
Isä tyytyi osaansa, eikä yrittänyt olla "parempi" mitä on. Hän eli vaatimatonta elämää ja jopa lähti vaatimattomasti tästä elämästä. Äidillä taas oli unelmia ja tahtoakin enemmän. Hänelle oli tärkeää miltä kaikki näytti ulospäin, tuttua monelle ihmiselle.
Toisaalta äiti oli väkivaltainenkin tytärtään kohtaan. Ehkä hän kosti sen, mimkä itse olisi halunnut, mutta minkä tytär sitten sai. Mitään kannustusta Annie ei oikein saanut. Vanhempien oli vaikea käsittää, että Annie voisi onnistua. He odottivat koko ajan epäonnistumista.
Köyhyyteen kasvaneilla kun on vaikea käsittää, että jokin parempi voi olla mahdollista, eikä sitä viedä pois.
Kirja on myös kirja häpeästä. Itsensä häpeämisestä, taustansa häpeämisestä. Häpeästä ylipäätään. Luokkanousun voi kokea, mutta häpeä ja mieli jäävät vanhaan.
Kirja on myös hyvä yhteenveto siitä, että ilman rakkauttakin pärjää. Annie ilman vanhempien rakkautta, eivätkä vanhemmatkaan ajan tapojen mukaan tuskin olleet tulisesti rakastuneita. Hellyys kulki pienissä eleissä, jos sitä oli.
PS. Luokkaputoamisesta taas kertoo blogiteokseni Rumasatu.
Kommentit
Lähetä kommentti